"Miksi?"
"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin.
Eihän heillä ole sellaisia pukuja."
"Ei tietenkään", sanoi Denry.
"Kuulehan", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. "Pannaan me kustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja — tuota noki — hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä matkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella."
Denry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.
Ja niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa. Se avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti voimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että helläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan; ja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä herkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi), viehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa käytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän omaisuuden varmana omistajana — tuijottaessaan tuohon olentoon Denry mietti riemukkaana, voitostaan varmana:
"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin — kenties enemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni vuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja hän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa minun luokseni."
Se oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa loistavampana kuin oli uneksinutkaan.
"Milloin sinulta päättyy suruaika?" hän kysyi;
"Kahden kuukauden perästä", sanoi Ruth.