Rouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain tavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä opetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien käyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan sivulla sen ensimmäisessä käänteessä.
Mykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.
"Pitäkää varanne!" huusi kapteeni.
Turhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei käynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni liikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan, hän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien oikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin tuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä kapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet sukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista. Kun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi kreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa ei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien polvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja tavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan aiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin etupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.
Iltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan opaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.
"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!" sanoi muuan tyttö.
"Niin", virkkoi Nellie. "Sain sen mieheltäni juuri tänään."
"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista", arvaili utelias tyttö.
"Ei", sanoi Nellie.
"Kuinka kaunista häneltä!" sanoi tyttö.