"Tiedustin juuri puhelimitse."
Siitä pitäen Denryn mieliala oli hurjan hilpeä. Ja jostain syystä, jota ei kukaan voinut käsittää, hän pani vasemman käsivartensa siteeseen. Hänen yrityksensä sovittaa monokkeli vasempaan silmäänsä oikealla kädellä oli vastustamattoman hullunkurinen ja tuli kaikille katselijoille ehtymättömäksi naurunlähteeksi. Kun metropolelaiset nousivat rekiinsä lähteäkseen kotiin — lumisade oli lakannut — koetti Denry yhä vielä yleiseksi riemastukseksi sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä.
VII.
Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti kirje kädessä.
Lopulta — kello läheni yhtätoista — pisti kapteeni Deverax raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat koristaneet Denryn sääriä.
"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"
Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole kertonut kenellekään teistä?"
"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."
Kapteeni näytti epäröivän tuokion.
"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."