Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.
"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Viittätoista — kahtakymmentä — vuotta myöhemmin hänen elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet ymmälleen.
Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja. Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta. Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa. Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta, pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet raunioiksi — aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana. Viiden punnan seteli — varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli — on kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä. Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli jotain mahdotonta määritellä.
Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat. Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:
"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi pikakirjuriksi."
"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää kreivitärtä tanssiin?… Ja sitten se viuhkajuttu!"
"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin käsistä?"
"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ennenkuin minä sen keksin!"
Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen kaikkein eniten ihailema tyyppi — aito velikulta.