Denry oli nyt sisällä.
"Jock!" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei Jock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta. Se johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta ensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli seinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä ovesta. Denry epäröi — hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua kartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi pitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä ja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä avautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt salonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan muuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen junan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät välittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin Bursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto maalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja. Mutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen hilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia amoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan huonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se ei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen, vaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa tärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö, joka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin väliin.
Tuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt vaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti kulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana odotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa yhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen toiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista keskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla puolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa kaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat. Ikkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla. Ikkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan, mutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut huonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin ohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista hän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta juhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.
Denry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat lujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä, mutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja puolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut tutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui vieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä kohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua sisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi siinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja muilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa merkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä lyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat näkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta Jock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden teljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien tuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa jonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.
Minkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä juhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei kukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa. Mutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli juuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti, ettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä. Vaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta kartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen — ehkä joku kamarineito — oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär oli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta Denry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet noutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut Sneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli suljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku iäkäs ja kuuro palvelija — hän tiesi historiallisista romaaneista, joita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka piti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija yksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä salaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa hälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että hänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt loukkaaminen sovinnaistapoja.
Hänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.
Hän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä käsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa sopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti. Vain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen lävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia kaikella väellään.
Ja viimein hän karjui: "Hei — hei! Ettekö kuule?"
Kaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta päättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan ylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.
"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!" huudahti Denry, ja hän huomasi kiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista tyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.