Olin hyvin huolissani, kun eräältä kukkulalta tarkkasin koko seudun, näkemättä Mansingia missään, ja harmittelin, kun en hänen katoamistansa ennemmin huomannut. Kun lähistössä olimme nähneet useita Tiibettiläisiä, ei ollut ensinkään varmaa, etteivät ne olisi tehneet, jotakin koiruutta Mansing paralle. Taikka oli sekin mahdollista, että hän oli jossakin pahassa paikkaa vaipunut suohon. Käskin Khanden Singin vartioimaan jaakkeja ja lähdin Mansingia hakemaan. Kilometrittäni kuljin petollista nevaa keksimättä kadonneen jälkiä. Olin jo melkein epätoivossa hänen tähtensä, kun äkkäsin pitkän matkan päässä jotakin liikkuvan. Se oli vuohi, mutta yksistänsä. Riensin melkein toivotonna sinne.
Vuohen tykö tultuani näin Mansingin maassa puolittain liejuun painuneena. Häntä oli kohdannut pyörtymys ja siinä hän nyt oli tainnoksissa, mutta hengitti kuitenkin vielä. Onneksi oli hänellä ollut älyä ja aikaa sitoa vuohensa talutusnuora kiinni käsivarteensa, ja tämä varokeino nyt pelasti sekä itse Mansingin että meille kaikille runsasarvoisen rabbu-vuohen. Mansing tointui kotvasen häntä hierottuani, niin että hän jaksoi minuun nojaten taas lähteä liikkeelle. Puolen yön aikaan saavuimme vuoriharjanteen juurelle suureen Tiibettiläisten leiripaikkaan nimeltä Tarbar.
* * * * *
Meidän tullessamme syntyi hirveä rymäkkä: parikymmentä koiraa haukkui voimansa perästä, ja muuan mies, joka oli uskaltanut ulota leiristä katsomaan koirien elämöimisen syytä, säesti huudollansa koiria. Tavallinen hätärymy seurasi siis nytkin.
"Gigri duk, gikri duk! jogpa, jogpa!" (vaara, vaara! apua! ryöväriä!) huusivat Tiibettiläiset kauhuissaan, ja muutaman minuutin päästä syöksyi mustia olennoita sikin sokin yön selkään.
Tiibettiläinen tapa vaatii järjestämään tulonsa johonkin leiriin ennen auringon laskua, ellei sanansaattajan kautta ole edeltäkäsin tuloansa ilmoittanut. Sen, joka tulee odottamatta yösydännä, katsotaan tulevan pahoissa aikeissa. Semmoista tuliaa pidetään ryövärinä tai murhamiehenä. Koetin rauhoittaa näitä kunnon kansalaisia sanomalla, etten vähintäkään aio heitä vahingoittaa. Mutta niin suuri oli peljästys ja hämminki, ettei kukaan joutanut kuuntelemaan minun sanojani.
Pari vanhaa akkaa toi sangollisen maitoa, asettivat sen jalkaini eteen ja rukoilivat, että säästäisin heidän henkensä. He kummastuivat sentähden kovasti, kun lyöntien ja iskujen sijasta annoin rahaa maidosta. Se oli alku rauhalliseen keskusteluun. Hetken päästä oli kaikki hiljaa. Tiibettiläiset nähtävästi epäilivät meitä vieläkin, mutta kohtelivat meitä kuitenkin suosiollisesti.
Valitettavasti emme täälläkään saaneet ostaa ruokavaroja. Selittivät vain itsekin olevansa puutteessa. Juhlittuamme jääkin maidolla ja rabbu-vuohellamme, laitoimme itsemme valmiiksi aamulla lähtemään.
Yö oli kylmä. Mutta ostettuamme näiltä alkuasukkailta lantaa, teimme lämmittävän liekin. Kun nyt monen paastopäivän päästä saimme hyvän aterian, uhkean liekin ja virkistävää unta, olimme tavallista paremmalla päällä. Alkuasukkaat tavallisuuden mukaan kerjäsivät rahaa semmoisella karuudella, että he sen halunsa tyydyttämiseksi ovat valmiit alentumaan vaikka mihin.
Leiripaikan luoteisella puolella juoksi leveä virta rotkossa pitkin vuoren sivua. Se sai vetensä lumikentistä, sillä illalla virta oli syvä ja väkevä, aamulla taas paljon matalampi ja heikompi, vaikka siitä tuskin silloinkaan olisi sopinut kahlata. Tarbarista lähdettyämme seurasimme jonkun matkan tätä virran reunaa. Päivä oli ihana ja meillä oli siten tilaisuutta ihailla sitä komeata näköalaa, jonka suuri lounainen vuorenselänne tarjosi. Melkein kaikki korkeimmat huiput olivat pyramiitimaisia, ja 226°30’ suunnassa näkyi nelitahoinen jättlläishuippu, joka arvattavasti oli Mount Everest. Sen lähellä kohosi toinenkin mahtava vuoripyramiiti, joka ei kuitenkaan korkeudessa eikä kauneudessa ollut naapurinsa vertainen.