KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisteni
uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.
— Aikomuksia. — Petturi. — Ruokaa ja hevosia ostetaan. — Paula. —
Taistelu. — Vankina.
Vaelsimme yhäti vaan nälkäisinä ja väsyksissä ja jalat verissä, toinen toistamme kehotellen ja lohduttaen. Meitä nauratti surkeutemme ja Tiibettiläisten hullut tavat, vihdoin nauroimme kaikelle ja lopuksi itsellemmekin. Nälkäisenä kuvittelee päivän kulun tavallista hitaammaksi, mutta vaikka olisikin pakosta paastonnut jonkun aikaa, niin kuitenkin vasta muutaman päivän päästä nälkä käy sietämättömäksi, varsinkin jos on tottunut pitämään pitkiä ruokaväliä niinkuin mekin. Nyt kolmatta päivää paastotessamme oli ruokahalu liian kova. Nähtyämme siis vuoren juurella joitakuita mustia telttoja, n. viisi, kuusi kilometriä suunnastamme sivulle päin, ohjasimme empimättä kulkumme sinne. Ostimme kaksi sankoa jääkin maitoa. Toisen join heti yksin pohjaan, toisen tyhjensi Khanden Sing Mansingin kanssa. Mitään muuta syötävää tai juotavaa emme heiltä millään ehdolla saaneet.
Lähdimme taas liikkeelle, ja katsoen siilien korkeuteen, jossa olimme, liikuimme verrattain nopeasti. Panin muistiin kaikki näkemäni. Kohtasimme miellyttävää ja epämiellyttävää väkeä, mutta ei hyvillä sanoilla eikä rahalla saatu heiltä minkäänlaista ruokatavaraa.
Khanden Sing ja Mansing, joilla tietysti ei ollut samaa intoa voimissa pysymiseen kuin minulla, olivat aivan surkuteltavassa tilassa. Vilussa, nälässä ja väsyneinä he tuskin jaksoivat seisoa sairailla jaloillansa. Sydäntäni viilsi nähdessäni näiden kunnon miesten niin paljon minun tähteni kärsivän. Eikä kuitenkaan kuulunut koskaan valituksen tai moitteen sanaa heidän huuliltaan.
"Ei tee mitään, vaikka kärsimmekin tai kuolemme," sanoi Khanden Sing nähdessään kuinka syvästi heidän kohtalonsa minuun koski. "Me seuraamme sinua, sahib, niinkauvan kuin kykenemme liikkumaan ja autamme sinua uskollisesti, tapahtukoon mitä tahansa."
Minun täytyi ottaa Khanden Singiltä hänen pyssynsä, kun hän ei itse enää jaksanut sitä kantaa. Itsekin väsyin ja voimani menehtyivät, kun päivä päivän perästä meni ilman että ruumis sai ravintoa. En kuitenkaan saa sanoa, että olisin tuntenut erityisesti kovaa ruumiillista vaivaa, vaikka kuumetta arvattavasti myös voimattomuus vaikutti. Pääni tuntui perin tylsältä. Kuuloni heikkoni ja voimieni tunsin vähenevän, niinkuin pienenee lampun liekki, kun öljy alkaa lampusta loppua. Hermostunut jännitys vielä minua piti vireillä ja kulkuni oli ikäänkuin koneellista liikuntoa.
* * * * *
Illalla pääsimme leiripaikalle, jossa oli n. 80 mustaa telttaa ja savinen vahtihuone. Me olimme sanan täydellisessä merkityksessä nälkiintyneet, ja seuralaisteni surkea tila teki aivan mahdottomaksi meidän kulkumme edemmäksi. He pyysivät minun hankkimaan heille hevoset, sillä jalkansa olivat niin arat, että parhaallakaan tahdolla ei käynyt päinsä niillä seisominen, vielä vähemmin käveleminen.
Alkuasukkaat ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja lupasivat myydä meille hevosia, vaatteita ja ruokaa. Me leiriydyimme heistä noin kolmen kilometrin päähän ja illan kuluessa kävi useita Tiibettiläisiä meitä tervehtimässä tuoden meille jauhoja ja tsambaa. Lahjojen muassa seurasi maan tavan mukaan myös kata. Pidin säännöllisesti puolestani minun tapanani, että aina annoin lahjoista hopearahaa kolme tai neljä kertaa lahjojen arvon; siitä Tiibettiläiset olivat erittäin kiitollisia.