Jollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus sentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja maisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien kumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä näyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m. korkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen välinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin paikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle mutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran läheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa lähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat. Silmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan aaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut pohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen kuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.
Huipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa idästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt kummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin koetettiin nelistää tulioita vastaan.
Me ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään ollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme nähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään. Ratsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia litteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet harmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200 ratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi sitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa katsellessani.
Pombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu päässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama- ja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun vartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani piiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä hurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon sivutse, ampui minua eräs mies nimeltä Nerba, tarjumin sihteeri.
Vaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin sain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin neljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin että kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen hevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan villiintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä satulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.
Monta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni kiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät korskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia. Mutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä tekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että nim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten tunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he taluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin olevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla ratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.
Nyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka toisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja toiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin rajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan vartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin heitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat kirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä koristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine nauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten ja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.
Päästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani ratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja koetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan "villin jahdin" tallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni väkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle. Monin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös piikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta katkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti maahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma herätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja levottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon enteen.
Kun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin heidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että kaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle turmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä jatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.
Matkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku kulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea. Kapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään sotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi syvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka olikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan parin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle pohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin monta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut. Vaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua tulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.