Lupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en olisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja heittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja sotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni. Kun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät, irrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun kömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut nostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti, alkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan plenkiä, Englantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa päälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli vannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua hyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.
Äkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten seuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja kasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja matalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen takaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen, joka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti otsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.
"Kaikki toivo on lopussa," kuiskasi hän. "Tänä iltana hakataan sinulta pää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä olet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani…"
Tuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli, vaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten syyttäisivät häntä minun ystäväkseni.
Rahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut taas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni avaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa ajoi Lassaa kohti.
Silloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla äänellä: "Hatsur, hatsur, hum murgiaega!" (Herra, herra, olen kuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin uskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään vatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet melkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä, kun siitä oli tuollaiset jäljet.
En kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin päästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat sotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.
Vaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon Khandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että hänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset voimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät rajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme enään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina, satulattoman hevosen selkään.
Satula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä ei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja, josta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä kidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.
Kun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme hurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani marhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me monta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.