Päivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta meille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. "Sillä te tuskin tuotatte meille mitään tuskaa," vastasin minä. "Sillä jollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään."
En tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko heihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista, niiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin kiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen kohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä tuoden tsambaa ja ison raksang'in höyryävää teetä. Olen tuskin koskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin tuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani. Minä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota he suoraan raksangista kaasivat suuhuni.
Mansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten henkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan puukupista.
KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset koneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.
Aloimme juuri tuntea vähän helpotusta, kun siitä taas äkkiä tuli loppu.
Eräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja vasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän kimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas jalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin edellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut sidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä kyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja vetivät nuoran kahleitten läpi.
Näin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan pään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin kiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin norjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät enää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi, kiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja tuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli kidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka hetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan samaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin minä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani, ikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.
Alkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon alle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme, jotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä olimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet vartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he sitoivat paaluihin.
He näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan. Kääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman sekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi siinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.