Parin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan, hyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi pois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös Mansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi ja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni siihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun että Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme juosta hengen ja vapauden edestä.
Mansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi. Iloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki hän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään koirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa jaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan lyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.
Pimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin, ja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen. Olin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin toisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni ja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet. Samoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja löysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.
Tiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä tapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa apua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja piirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita vähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran hutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt Mansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.
Varmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja koska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se sammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat, mutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen asemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan tunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en enää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen toisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa elävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka aivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti välittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.
Päivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa suuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin lyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään tuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni. Sotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat samalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani. Minä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli varsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja kun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti heissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet, niissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät joinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani, joissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina ne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin hävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo, jolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen päivän valossa kellertyvän.
"Mikä on siihen syynä?" kysyi pombo.
"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä minulle teette ja olette tehneet."
Pombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan maahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä ei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan levyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten vasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi minun moniviikkoinen työni.
Nyt tuli värilaatikkojen vuoro. "Mitä sinä näillä teet?" parahti vimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.