"Minä maalaan tauluja." — "Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa maasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja."
Sanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos päästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin taulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.
Heidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja hopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti kenenkään kajoamasta rahoihini.
Käytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja sanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun Martin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän. Molemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas, eikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa ampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli persoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä oli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta. Silmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan niinkuin vaatetta vaihdetaan.
He olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen varovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.
"Mikä tämä on?" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli heikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä, mutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun pesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut levyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt litistynyt parin sentin paksuiseksi.
Tiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä, jota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä joku laama pelkäsi sen paukahtavan.
Kyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui pieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa vartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni osui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja soturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata kauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä ääntäni korotin.
Tiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja niin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa heistä syöksi oikopäätä tiehensä.
Hetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun kivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja käski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin ja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein kiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta, iski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla pyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä olkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama nyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä noin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja laama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu halkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin. Kivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari kertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja parkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä litistyi ja toinen silmä meni puhki.