Vatsapuhuja. — Kauheita mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran
eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. —
Torjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy
Mansarovarissa.
Niinkuin lukia kartan punaisesta viivasta näkee, kuljimme ensin länteen, sitten länsiluoteeseen, luoteeseen, länteen ja taas luoteeseen, seuraten Braamaputraa etelämpänä kuin menomatkalla, ja niin saavuimme Jutsangin eli Keskimaakunnan rajalle. Vartiamme olivat sekä tylyjä että kaikin tavoin raakoja ja häijyjä meitä kohtaan. Pari ratsumiestä oli kuitenkin ystävällistä ja pitivät meistä huoltakin sekä antoivat meille vähän voita tai tsambaa, kun vaan kumppanit eivät huomanneet. Vartioita vaihdettiin niin usein, ettei meillä ollut tilaisuutta tutustua heihin eikä ystävyntyä, ja jokainen uusi joukko oli aina entistänsä pahempi.
Eräänä päivänä eräs lystillinen temppu herätti heissä kauhua. Olimme pysähtyneet erään kallion lähelle ja ratsastajat olivat asettuneet noin kahdenkymmenen askeleen päähän meistä. Kun olin kaikin keinoin turhaan koettanut herättää häissä lurjuksissa pelkoa ja kunnioitusta minua kohtaan, käytin viimeksi vatsapuhujan-taitoani, jota vanhastaan osasin. Olin puhuvinani jollekin ja saavinani vastauksen ylhäältä kallionhuipulta. Tiibettiläiset joutuivat pelosta ihan suunniltaan. Kysymykseensä kuka tuolla ylhäällä oli, vastasin, että siellä oli eräs tuttavani. "Onko se plenki?" — "On." — Silmänräpäyksessä heittivät he meidät jaakkiemme selkään, nousivat itse omille pikku hevosilleen ja lennossa sieltä lähdettiin.
Saavuttuamme eräälle paikalle, jonka tullessani olin laskenut olevan 83°6’30" i.p. ja 30°27’30" p.l., huomasin olevani oikein onnen poika. Tällä kohdalla yhtyvät Braamaputran molemmat tärkeimmät lähdehaarat yhdeksi joeksi. Toinen, jota olin menomatkallani seurannut, tulee luoteesta, toinen länsiluoteesta. Tiibettiläiset valitsivat ilokseni eteläisen tien, ja sain siis nähdä joen toisen varsinaisen alkuhaaran. Se alkaa pienestä lätäköstä tasangolla noin 82°47’ i.p. ja 30° ja 33’ p.l. Minä nimitin pohjoisen haaran oman nimeni mukaan, jota ei katsottane sopimattomaksi, koska olin ensimmäinen siellä käynyt Eurooppalainen ja koska matkanikin tapahtui näin omituisissa oloissa. Tämä osa vankeusaikaamme, vaikkakin köyhä vaiheista, oli varsin opettavainen. Matkalla sain nim. jonkun ystävällisen sotamiehen laulelemaan tiibettiläisiä laulujansa, jotka olivat hyvin shokalaisten laulujen kaltaisia. Samoin onnistui minun kyselemällä saada heiltä koko joukon tietoja Tiibetistä ja Tiibettiläisistä, joita sitten omien havaintojeni lisäksi olen tässä kirjassa kertoellut.
Me olimme tulleet Jutsangin maakuntaan pitkin Maiun-solan rinteitä, mutta nyt jätimme tämän maakunnan kulkien etelämpää alemmasta solasta.
* * * * *
Vaelsimme nyt luoteiseen suuntaan. "Pyhän" maakunnan hyvästi jätettyämme alkoi vartioitten tylyys vähitellen talttua. Saimme nyt useammin ostaa ruokaa niillä minun rahoillani, jotka pombo oli minun taskuuni pistänyt. Aterioidessamme ratsastajat irroittivat kätemme käsiraudoista ja kytkivät sen sijasta jalat. Saimme myös heiltä lainaksi astioita vähän lämmintä ruokaa keittääksemme, jota pitkään aikaan emme olleet nauttineet. Tämä oli erittäin virkistävää.
Kuljettuamme poikki sen polun, jota myöten me olimme Tiibettiin tulleet, kuljimme nyt pohjoisemmassa, yhtäsuuntaisesti erään aaltomaisen ylätasangon kanssa. Näin väistimme sen suoperäisen tasangon, jota Tiibettiin mennessä oli ollut niin vaikea kulkea. Näimme siellä täällä joukon mustia telttoja ja eräänä iltana kun leiriydyimme muutamien pikku järvien lähelle, saimme ostaa kutun. Eräs ratsastajista, kunnon mies, joka oli ollut hyvin ystävällinen meille, valitsi meille pienen, hyvinvoivan eläimen, ja me odotimme ihastuksella saavamme vankan aterian, kun suureksi mielipahaksemme huomasimme, ettei meillä ollut asetta, millä kutun teurastaisimme. Emme voineet lyödä siltä päätä poikki, kun eivät Tiibettiläiset uskoneet meille veistä tahi miekkaa, ja itse eivät teurastaneet eläintä meille. Vihdoin voitti ystävällinen ratsastajamme epäilyksensä ja saatuansa kolikon, tappoi hän kutun kuristamalla. Kuristaen eläintä toisella kädellä, pyöritti hän ahkerasti toisella kädellään rukousmyllyänsä.
Muutaman päivän kuluttua jouduimme suurelle lakeudelle, jossa oli erään tarjumin leiri, käsittäen noin parisataa telttaa. Tähän jäimme yöksi. Siellä oli suuri joukko laamoja ja sotamiehiä. Keskellä yötä meidät herätettiin ja meidän täytyi siirtyä muutaman kilometrin edemmäksi. Aamulla varhain kuljimme ison joen yli ja jatkoimme matkaamme päin lounasta, kunnes illalla saavuimme Tokhimin tarjumin leiriin. Täällä kohtasimme samoja upseereja, jotka mennessämme olivat tuoneet meille tarjumin lahjat ja jotka me ajoimme pois, kun rupesivat meitä uhkaamaan. Tällä kertaa he olivat sangen kohteliaita. Vanhin heistä lausu meille kaikenlaisia kohteliaisuuksia ja ilmaisi ihmettelevänsä meidän rohkeuttamme taistellessamme sellaista ylivaltaa vastaan. Vanhus teki parhaansa meidän hyväksemme, kutsuipa pari soittoniekkaakin meitä huvittelemaan. Toisella näistä oli omituinen, neliskulmainen karvalakki; hän hieroi kaaremmuotoisella jousella kaksikielistä soittokonetta, ja hänen seuralaisensa, pieni poika, tanssi kömpelösti ruumistaan vääntäen, ja kulki sitten kerjäämässä tsambaa. Tiibettiläiset ovat kerjäläisille hyvin anteliaita ja kieltäytyvät harvoin heille jotain antamasta, olkoon sitten lahja kuinka vähäinen tahansa: vähän tsambaa, voita tai ghuraa.
Hyväksyttyämme isäntiämme ja vartioitamme lähdimme seuraavana päivänä Mansarovaria kohti ja saavuimme saman päivän iltapäivällä Tukkeriu kylään ja gombaan, sekä sijoituimme samaan majataloon, jossa mennessämme olimme yöpyneet. Täällä riisuttiin meiltä kahleet ja me tunsimme itsemme verrattain vapaiksi, vaikka neljä miestä aina kulki sivullani ja yhtä monta vartioksi Khanden Singiä ja Mansingia. Minä käytin tilaisuutta kylpeäkseni Mansarovar-järvessä ja molemmat seuralaiseni lähettivät salaaminsa jumalillensa ja puhdistivat itsensä pyhässä vedessä.