Myöhemmin päivällä minun haavani ja muut vammani tutki t:ri Wilson, joka siitä lähetti Intian hallitukselle kertomuksen. Wilsonin ja Karak Singin hellässä hoidossa sekä saamani runsaan ja hyvän ravinnon sekä hoidon avulla toinnuin verrattain pian ja lannistunut mieleni taas virkeni. Vähitellen unohdin kärsityt vaivat, vaarat ja vastukset.
Taklakotissa viivyin kolme päivää. Tällä aikaa tuotiin minulle takaisin osa anastettuja tavaroitani. Helppo on ajatella iloani, kun näissä löysin päiväkirjani, muistikirjat, kartat ja piirustukset. Kiväärini, osa rahoja, äidiltä saamani sormus, moniaat tieteelliset koneeni, kokoelmat, yli 400 valokuva-levyä y.m. oli vielä poissa. Muutamia näistä sain kuitenkin pari kuukautta myöhemmin Englannin hallituksen välityksellä.
Eräänä päivänä tuli Wilsonin telttaan Tokhimin tarjumi ja hänen sihteerinsä Nerba, jolla oli ollut niin paljon tekemistä minun piinaamisessani, Jong Penin sihteeri ja vanha Lapsang viheliäisessä suurihihaisessa samettitakissaan. He tunnustivat kaikin tohtori Wilsonin, peshkarin, pundiitti Gobarian ynnä monien Shokalaisten kuullen ja läsnä ollessa, että minun tekemäni kertomus kärsimyksistäni oli kaikissa yksityiskohdissaan täydellisesti oikea, niinkuin sen myös olen tässä kirjassa aivan yhtäpitävästi esittänyt. Samalla he ilmoittivat ylpeilevänsä siitä, mitä olivat tehneet ja käyttivät tätä puhuessaan sanoja ja lauseita, jotka eivät suinkaan Englannin hallitusta mairinneet.
Tässä tilaisuudessa olin vähällä saattaa Wilsonille ja peshkarille paljon mielipahaa, sillä vereni kuohui kuullessani Tiibettiläisten solvauksia. Katkeruuteni nousi äärimmilleen, kun Nerba kieltäytyi minulle antamasta äitini sormusta, joka hänellä oli sormessaan. Kiivaudessani tempasin ensimmäisen aseen, minkä sain ja hyökkäsin sillä Nerban niskaan, tuon konnan, joka väijyksistä minua oli ampunut ja pidellyt tukasta, silloin kun pombo käytteli tulikuumaa rautaa minun silmieni edessä. Wilson ja Karak Sing tulivat väliin ja niin Nerba pelastui puukon kynsistä. Mutta tämän johdosta nuo Tiibetin virkaherrat syöksivät ovelle ja niin nolosti loppuivat meidän keskustelumme.
Keskustelumme jatkuessa sain tietää kuinka meidän pelastuksemme oli tapahtunut. Kun Wilson ja peshkari saivat tiedon, että minä ynnä palveliani olisimme mestatut, olivat he lähteneet rajan yli toimittamaan tutkimuksia ja yrittämään pelastaa kapineitani. Silloin olivat he saaneet Suna nimiseltä Shokalaiselta, jonka olin Mansarovarista lähettänyt, kuulla että olin vankina, repaleissa, täynnä haavoja ja nälästä kuolemaisillani. Heillä ei ollut tarpeeksi väkeä, tunkeaksensa kauemmaksi maahan minua kohtaamaan. Sitä paitsi olivat Tiibettiläiset heitä ankarasti vartioineet. He ynnä pundiitti Gobaria olivat vakavasti Jong Peniä nuhdelleet sekä uhanneet lähettää armeijan häntä vastaan, jollei hän pian minua vapaaksi päästäisi. Tällä tavoin olivat he saaneet hänen lupaamaan, että minut vietäisiin Taklakotiin. Tosin lupa sitten peräytettiin, mutta annettiin taas uudelleen, ja minun on siis kiittäminen näitten kolmen herran tarmoa ja hyvää tointa, että vielä elän.
Levähdimme vähän kootaksemme voimia ja suuntasimme sitten matkan Intiaan. Menimme Himalaijan ylitse Lippu-solasta ja niin oltiin taas onnellisesti Englannin alueella. Päivämatkamme olivat erältänsä lyhyitä Gungiin asti, jossa täytyi levätä joitakuita päiviä t:ri Wilsonin parantolassa. Wilsonilla oli täällä tallella ne tavarani, jotka hänen muassaan Gyanemasta lähetin: koneita, valokuvalevyjä y.m.
Oli varsin ihmeellistä, kuinka nopeasti me t:ri Wilsonin hoidossa aloimme tointua. Kun ensi kerran katsoin peiliin, kavahdin omaa hahmoani, sillä niin tonttumainen se oli. Mutta kun kuukausia vanha partani ja pitkä tukkani olivat tehneet likempää tuttavuutta asianmukaisten teräkalujen kanssa, aloin taas näyttää sivistyneitten muotoiselta. Selän vammat kuitenkin yhä vielä tuottivat tuskaa. Oikealla silmällä näen verrattain hyvin, mutta vasemmasta on näkö kadonnut.
Poikettuani Tinker-solaan Nepalissa, kuljin paluumatkalla Karak Singin seurassa vielä kerran tuon kuuluisan Nerpani-tien pahamaineisia, puisia riippusiltoja myöden Askoteen, jossa tapasin herra Larkinin. Hänet oli Intian hallitus määrännyt pitämään tutkintoa Tiibettiläisten väkivaltaisuuksista minua kohtaan. Vaikken vielä ollut entisissä voimissani pidin kuitenkin velvollisuutenani palata hänen kanssansa rajan taka, ollakseni avullisena tutkimuksessa. Aioimme mennä Lippu-solasta jonkun matkaa Tiibettiin, antaaksemme Jong Penille tilaisuuden tulemaan meitä kohtaamaan; mutta hän kieltäytyi tulemasta.
Siitä huolimatta ja tiibettiläisiä juonia välttääksemme menimme sittenkin Lippu-solasta ylitse Tiibettiin. Oli satanut vahvasti lunta ja oli kovin kylmä. Pari päivää ennen meidän matkaamme oli eräs Shoka-mies, yrittäissään samoin Lippu-solalta Tiibetin puolelle paleltunut vuorilla kuoliaaksi. Lunta oli noin neljä metriä vahvassa. Nousu ei siis ollut helppoa, ja meiltä meni runsaasti kaksi tuntia kiivetessämme itse solaan. Wilson, peshkari, Jagat Sing ja kaksi apumiestä oli seurassamme. Löydettyämme sopivan ja tuulensuojaisen paikan, levähdimme pitkän aikaa ja odottelimme Jong Peniä tai hänen asiamiestänsä. Mutta ei ketään tullut. Iltapuolella 12 p. Lokakuuta 1897 lähdin siis iäksi Tiibetistä. Palasimme leiriimme, joka oli satakunta metriä solasta alempana; siellä miehemme, tavaroitten kantajat, olivat sillä aikaa paljon kärsineet vuorikivusta.
Herra Larkin ja minä lähdimme nyt pikaisia päivämatkoja tehden Almoraan päin, ja olin hyvin tyytyväinen siitä, että h:ra Larkin täällä oikeutta istuen, sai sekä Tiibettiläisiltä että Shokalaisiita runsaita minun kohteluani koskevia todistuskappaleita. Sitten jatkoimme yhtämittaa matkaamme Almoraan ja sieltä Naini Taliin, joka on Luoteismaakuntien ynnä Oudhin kuvernöörin suviasunto; siellä v.t. kuvernööri piti minun asiaani koskevan neuvottelun.