Gyaneman miehet kysyivät, suostuisinko johtamaan heitä Jong Penin miehiä vastaan, jos tarve tulisi? Vaikken paljon luottanut heidän miehuuteensa, suostuin kuitenkin rupeamaan heidän "kenraaliksensa", Khanden Sing ja Mansing ajutantteinani. Enimmän osan yötä käytimme hyökkäyssuunnitelmamme tekemiseen, ja kun kaikki oli valmistettu, lahjoittivat Tiibettiläiset minulle kiitollisuutensa osoitukseksi lampaan rinnan, tsambaa ja kaksi tiiltä teetä.
Vihdoin tuli aamu. Ratsukseni sain pikku hevosen, samoin Khanden Sing ja Mansing. Uljaan tiibettiläisen joukkoni etunenässä lähdin nyt Taklakotia vastaan. Olimme saaneet tietää, että Jong Pen oli järjestänyt joukkonsa lähi paikalle, katkaistaksensa meiltä tien. Siihen kohtaan täytyi meidän rynnätä. Tiibettiläiset sanoivat vihaavansa Jong Penin miehiä ja hakkaavansa ne armotta maahan kalkki tyynni, jos he vaan yrittäisivät vastustaa.
"Ne vasta ovat pelkuria raukkoja," sanoi eräs upseerini. "Ne juoksevat käpälämäkeen, jahka ne saavat nähdä meidät."
Hän taukosi äkkiä puhumasta, sillä nyt kuului kaukaa vihollistemme hevosten tiu'ut. Koetin parhaani mukaan rohkaista sotamiehiäni, mutta turhaan: pelko ja kauhu levisi heihin. Jong Penin joukot tulivat näkyviin ja nyt sain nähdä kummia: kaksi armeijaa seisovan vastatusten ja molemmat valmiit juoksemaan toistansa pakoon. Osoittaakseen rauhalliset aikomuksensa heittivät molemmat puolueet kuumeentapaisella kiireellä pyssynsä ja miekkansa maahan. Sitten pidettiin rauhankeskustelu, jossa kumpikin puolue teki myönnytyksiä. Minusta ei kukaan välittänyt.
Tämän kestäessä saapui ratsumies tuoden Jong Peniltä meille luvan jatkaa matkaamme Taklakotiin. Armeijani lähti takaisin luoteeseen ja minä, viralta pantu kenraali, olin taas yksityishenkilö ja vanki. Vahva vartiosto vei meidät raivaamatonta tietä autioiden vuortenkukkulain yli, pitkin Gakkon-virran vartta. Me sivuutimme satoja khokdenia, isoja ja pieniä, useimmat punaisiksi maalatut, sekä mani-muureja. Jyrkkää polkua ratsastimme sitte ylängön rinnettä alas väkirikkaaseen seutuun, jossa siellä täällä näkyi kivitaloja. Vasemmalla näimme suuren Delaling nimisen luostarin ja vähän matkaa siitä pienen luostarin, Sibling, sekä kiersimme sitten korkeata, kaunismuotoista vuorenkukkulaa, jossa Taklakotin linnoitus ja luostari kohoaa.
* * * * *
Niin kovin me pelkäsimme uusien rettelöiden syntymistä, että olimme tuskin päässeet Gakkon-virran yli vievän puusillan toiselle puolelle, kun Khanden Sing ja minä, nähdessämme suuren shokalaisleirin vuoren juurella, läimäytimme hevosiamme piiskalla ja poistuimme täyttä laukkaa vartiaimme luota. Tuiman ratsastuksen perästä pitkin vuoren rinnettä, jossa asuu sadoittain ihmisiä vuoriluolissa, olimme vihdoinkin ystävien joukossa. Shokalaiset, jotka tänne olivat tulleet tavaranvaihtoa ja kauppaa tekemään Tiibettiläisten kanssa, eivät aluksi tunteneet meitä, ja hämmästyivät suuresti meidät nähdessään.
Kysyimme tietysti heti t:ri Wilsonia ja tultuamme hänen tykönsä hän tuskin tunsi meitä, niin toisennäköiset me olimme. Hän näytti sangen liikutetulta nähdessään meidät näin surkeassa tilassa.
Kun uutinen meidän tulostamme oli ehtinyt levitä keko leiriin, osoittivat kaikki meille mitä hartainta ystävällisyyttä. Wilsonin teltassa oli eräässä nurkassa karkeata sokeria maljassa, arviolta kilon verran: sen minä nälissäni pian olin ahminut. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin shokalais-ystäväni lahjoittelivat minulle runsaasti ruokavaroja, joita Rubso, tohtorin kokki, sitten heti valmisteli.
Valtiollinen peshkari eli asiamies Karak Sing toi minulle vaatekerran; muita vaatteita sain Wilsonilta. Omat ryysyni olivat aivan elävissä. Vartiamme eivät olleet kertaakaan sallineet meidän muuttaa vaatteita, eikä myös pesua suvaittu. Ainoastaan erityisestä suosiosta ja muka pyhän järven vuoksi, saimme kylpeä Mansarovarissa.