Olimme kulkeneet vaan muutamia kilometriä, kun kohtasimme lauman sotamiehiä ja laamoja, jotka Jong Pen oli lähettänyt meitä, vangitsemaan meitä. Olimme semmoisessa tilassa, ettemme voineet ajatellakaan vastustaa tuommoista ylivoimaa. Mutta kun he näkivät, ettemme olleet kahleissa, aikoivat he ampua meitä.
Joukon johtajana oli Jong Penin ensimmäinen ministeri Lapsang ja hänen sihteerinsä. Menin heitä kättelemään. Meillä oli pitkä ja myrskyinen keskustelu, mutta he olivat taipumattomat. He vaativat, että me nyt, kun olimme vaan muutaman kivenheiton päässä rajalta, kääntyisimme takaisin ja kulkisimme suuren mutkan Lumpija-solan yli. Niin oli Jong Pen käskenyt ja sekä minun että heidän tuli häntä totella. He eivät antaneet eivätkä myyneet minulle ruokavaroja, vaatteita eikä hevosia. Me vastustimme mitä jyrkimmin ja selitimme ennen kuolevamme tässä, kuin menisimme askeltakaan kauemmaksi länteen.
Lapsang ja hänen seuralaisensa pyysivät minun nyt antamaan kirjallisen luettelon niistä Shokalaisista, jotka minua olivat Tiibettiin saattaneet; aikomus oli kaiketi anastaa heidän omaisuutensa. Sanottuani, etten osaa kirjoittaa Tiibetin enkä Hindustanin kieltä, pyysivät he, että kirjoittaisin sen Englannin kielellä. Suostuin siihen, mutta miesteni nimien ja oman allekirjoitukseni sijasta kirjoitin luetteloon, terveellisiä muistutuksia, arvatenkin Tiibettiläisten hämmästykseksi, kun saivat paperin käännettynä heidän kielellensä.
Kun kuitenkin kielsivät tappavansa meitä paikalla ja kun Lapsang oli erittäin kohtelias ja pyysi meitä ikäänkuin persoonalliseksi suosionosoitukseksi häntä itseä kohtaan menemään Lumpija-solasta, päätin ennen suostua heidän ehtoihinsa kuin suotta kuluttaa kallista aikaa.
Tämän suuren ratsujoukon vartioimana olimme tulleet lähes Kardamiin, kun ratsastaja täyttä laukkaa ja huutaen tuli vastaamme. Me pysähdyimme ja hän antoi Lapsangille kirjeen. Se sisälsi käskyn, että Lapsangin tulee viedä meidät heti Taklakotiin.
Käännyimme nyt takaisin tuon aaltomaisesti muodostuneen tasangon poikki Gakkon-virran yläpuolella ja saavuimme myöhään illalla Dogmar nimiseen kylään laaksossa kahden korkean sorasavi-kunnaan välissä. Joukkomme enin osa vaihetti täällä hevosia ja lähti ajamaan Taklakotiin, mutta meidän täytyi jäädä tähän. Vähän ajan päästä tuli Jong Peniltä uusi sanansaattaja, joka selitti että tämä oli muuttanut mieltänsä ja että meidän sitenkin täytyy mennä Himalaijan yli Lumpija-solasta.
* * * * *
Yöllä nousi kylässä aika rymäkkä. Ihmisiä juoksi edes takaisin huutaen ja hoilaten. Suuri joukko ratsumiehiä oli saapunut.
Tiibetti on jaettu lääneihin eli maakuntiin, joita korkeat virkamiehet hallitsevat; nämät ovat ikäänkuin piirikuntien pikkukuninkaat alituisessa riidassa keskenään. Tämän nyt saapuneen uuden armeijan tulon oli myös aiheuttanut kateus ja riita tienomistuksesta. »Armeijassa» oli noin puolen kolmatta sataa ratsumiestä varustettuna kivääreillä ja miekoilla. Päällikkö tuli useiden upseerien seurassa minun tyköni ja puhui ja huitoi niin tuimasti, että pelkäsin taas uusia rettelöitä syntyvän. Ja niin tapahtuikin.
Äsken tulleet olivat sotaväkeä Gyanemasta, Kardamista ja Barkasta. Heillä oli kovat ohjeet, että me emme millään ehdolla saisi kulkea tarjumin alueen lävitse emmekä mennä Lumpija-solasta. Täten ei meillä olisi avointa tietä rajan yli missään. Valliamme ja muutamat Jong Penin ratsumiehet pitivät viisaimpana vetääntyä pois pulasta, heitä kun oli luvultaan vähemmän. Päästäkseni lopultakin pois kaikkien kynsistä, suostuin innoissani kaikkiin tulioiden tuumiin ja kehotin heitä tarttumaan miekkaan, jos Jong Peniläiset vielä vaatisivat minun menemään tarjumin alueen kautta. Kun kaikki tiet nyt olivat tukossa, arvelin, että täältä emme pääse milloinkaan, ellemme ase kädessä aukaise tietämme.