Täällä tapahtui minulle hauska seikka. Eräs nuori mies, eurooppalaisessa puvussa ja älykkään näköinen tuli minua vastaan, kätteli iloisesti ja ystävällisesti sekä lausui:
"Minä olen kristitty."
"Sen minä arvasinkin siitä tavasta, millä kättelette."
"Niin, hyvä herra," jatkoi hän. "Olen tuonut teille vähän maitoa, muutaman hintulaisen leivän (khapati) ja jonkun pähkinän. Olkaa niin ystävällinen ja pitäkää hyvänänne."
"Paljon kiitoksia! Näytätte olevan hyvä kristitty, mikä on nimenne?"
"Walter. Minä opetan koulussa."
Tällä aikaa oli joukko Shokalaisia kokoontunut ympärillemme. Kun tuttavuus oli tehty, osoittautuivat he kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi. Varsinkin viehätti minua nuorten tyttöjen teeskentelemättömyys ja sulavat liikkeet. He eivät olleet niin arkoja kuin miehet, vaan tulivat luokseni, laskivat leikkiä ja nauroivat ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttavia. Halusin piirtää heistä paraamman näköisten kuvat.
"Missä on kirjani, Khanden Sing?" kysyin henkivartialtani.
"Hatsar hum mallum neh, sahib" (en minä tiedä, herra), vastasi tämä surullisella äänellä, turhaan taskujaan käännellen.
"Vai niin, veitikka, sillä tavallako sinä pidät liuolta sinulle uskotuista tavaroista! Mihin olet pannut piirustuskirjani?"