Heitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä juomaan.
Iltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun kauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita. Minulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä laatikossa sitä oli.
Neiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta.
Kääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:
"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka matkusti täällä viime vuonna?"
Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me pyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.
"Nähkääs, herra Landor," sanoi nyt neiti Brown, "me älysimme heti, ettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden toimme tänne omat kuppimme ja vatianne."
Minä hengitin taas helpommin.
"Sallitteko minun sen sijaan tarjota teille vähän suklaata?"
"Sepä hyvä!" huudahti neiti Sheldon. "Me pidämme enemmän suklaasta kuin teestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata."
Suuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja Khanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa asettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin kuormasatula-laatikolle.