Näistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä naiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä "intoisuutta", olivat tuoneet mukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa, leipää, voita ja korppuja.
Ilma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten laadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.
"Polku on mahdoton," sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli palannut Garbjangista. "Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on vielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on Jong Pen Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna ahdisti luutnantti Gaussen'ia, asettanut solan läheisyyteen 300 miestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku — jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät tänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen."
"Täällä näyttää tulevan tointa kylliksi," ajattelin itsekseni.
Seuraava leiripaikkani oli Shankula, 2,215 m. merenpinnan yläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua kauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita, siellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä, valkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.
Annoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas. Edessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia lumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen jatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä ja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta aamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle kukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan ruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut helppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä pääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät puolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria kallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja. Vaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä korkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin mielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni eteen aukeavaa näkemystä.
"Hupsu on," ajattelin itsekseni, "se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä maalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!"
Tavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin milloinkaan on "hullun yrityksestä" ollut huonompaa seurausta, ja ikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.
Tyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin kiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti saattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa täytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt 1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen yli meren-pinnan.
Kiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni että Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme leiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet Khota Sahib (Pikku herra) ja Langur (Apina), jota nimeäni vieläkin mielihyvällä muistelen.