Pitkän ja yksitoikkoisen odotusaikani kuluessa sattui jokunen puoliksi hupainen, puoliksi harmillinen tapaus.
Sittenkun Jong Pen Taklakotista kerran oli saanut vihiä minun matkasuunnitelmastani, vaanivat hänen urkkiansa tarkoin kaikkia minun toimiani. Niitä kulki joka päivä Garbjangin ja hänen olopaikkansa välillä vieden aina uutisiansa meiltä; ystäväni ilmoittivat myös aina minulle, milloinka uusi urkkia oli saapunut. Eräs sellainen tiibettiläinen rehjale tunkeutui kerran minun huoneeseeni asti ja puhutteli minua röyhkeästi. Koetin alussa kohdella häntä ystävällisesti. Mutta hän kävi yhä hävyttömämmäksi ja näyttääksensä mikä pöpö hän oli, julisti hän kaikkien saapuvilla olevien Shokalaisten kuullen, että se maa, jonka päällä minä nyt olin, on Tiibetin eikä ensinkään Englannin aluetta. Englantilaiset olivat tänne tunkeutuneet ja ainoastaan Tiibettiläisten armosta saivat täällä olla. Englantilaiset tiesi hän olevan pelkuria raukkoja, pelkäävät Tiibettiläisiä ja ainoastaan Shokalaisparkoja he uskaltavat ahdistaa.
Tuo meni mielestäni jo liian pitkälle ja olisi ollut epäviisas- takin jättää noin pöyhkeitä sanoja rankaisematta. Iskin siis miehen hiuspalmikkoon kiinni, pyöritin siitä toisella kädelläni muutaman kerran ja toisella taoin miehen selkä- ja pää-puolta. Kun päästin hänet, heittääntyi vaivainen maahan ja kädet pystyssä pyysi armoa. Päästääkseni kerran Tiibettiläiset erehdyksestänsä, pakotin miehen kielellänsä nuolemaan kengännauhojani. Sen tehtyänsä aikoi mies mennä käpälämäkeen, vaan minä pyöräytin häntä vielä kerran palmikosta ja potkasin pihalle.
Mutta urkkia ei vielä niin vähällä päässyt. Kun hän solui rappuja alas, osui Khanden Sing siihen, ja kun hän oli kuullut minun sanovan "je admi bura krab (tuo on hyvin huono mies)," karasi Khanden Sing kuin kissa hänen kimppuunsa. Vihattu Tiibettiläinen sai nyt oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties, aikoipa kivittääkin häntä ja olisi laahannut häntä palmikosta pitkin pihaa, ellen minä olisi ehtinyt väliin.
— —
Omituinen laitos on Shokalaisilla rambang, josta jo edellä olen maininnut. Rambang on kokous- eli seurustelupaikka, jossa seudun naima-ikäinen nuoriso kokoontuu tuttavuutta tekemään, mutta öisin. Joka kylässä on ainakin yksi sellainen. Rambang on seudun arvokkainten miesten suojeluksen alaisena, ja nämä pitävät rambangia hyödyllisenä laitoksena avioliittojen rakentamiselle.
Rambang-huoneet ovat joko kylässä tai vähän ulompana kahden kylän välillä. Isäntäväkeni seurassa kävin useissakin tällaisissa huoneissa ja ne olivat minusta erittäin mukavia; arvelen myös, että rambang on järkevä ja Shokalaisille sopiva laitos. Keskellä huonetta oli suuri tuli ja sen ääressä yli ympäri seiniä istui parittain miehiä ja naisia iloisesti keskustellen ja muuten sangen siivosti ja siveästi; naiset kehräsivät villoja. Myöhemmällä kuitenkin laulelivat alakuloisia ja surunvoittoisia säveleitänsä. Shokalaisilla, niin miehillä kuin naisillakin, on pehmeät sointuisat äänet ja säveleet tuntuivat tulevan sydämmestä. Luonteeltansa itämaalainen shokalaislaulu hivelee kyllä länsimaalaisenkin korvaa, ei tosin taiteellisesti muodostuneella tekniikalla tai nopeilla vaihteluilla, vaan tunteellisuudellaan ja todellisuuden kuvaamisellaan. Enimmän miellyttivät minua vuorolaulut, joita poika ja tyttö yhdessä erältänsä lauloivat. Kaikkien laulujen pohjana oli valittava sävel, ja äänen aaltoileminen niissä on niin salaperäisen viehättävää, että se väkisinkin vie mukanansa ja liikuttaa. He laulavat ainoastaan silloin kuin heitä haluttaa laulaa, ei koskaan muita miellyttääksensä, ainoastaan tunteittensa tulvan paisuessa.
Heidän rakkaudenlaulunsa alkavat tavallisesti tunteellisella esityksellä ja muuttuvat sitten vasta oikein lauluksi. Tahti on säännötön, ja vaikka laulussa onkin jonkinlaista poljentoa, rytmiä, laulaa kukin laulaja kuitenkin niin persoonallisesti omituisella äänenväreellä, että se kulloinkin tuntuu melkein uudelta laululta. Ensi- kertaa kuullessa shokalaislaulua on juurikuin kuulisi jotakin tila- päisesti sepitettyä. Lähemmin tarkatessa huomaa kuitenkin, että eräät aiheet, vaihtelut ja väreet alinomaa toistuvat, eikä vain yhdessä laulussa, vaan kaikissa. Sama valittava väre on kaikissa perusaiheena, ja se lienee ikivanhaa syntyperää. Eri tahti ja kunkin laulajan oma persoonallisuus antavat laululle sen omituisen luonteen.
Muuan omituisuus on shokalauluissa, samoinkuin monissa muissa itämaalaisissa sävelmissä, se, että niissä ei ole sopusointuisaa loppua, laulu loppuu äkkiä keskellä säveltä, omituisesti räikeällä äänen painolla. Ainakin minun korvaani se tuntui pahalta. Samallaisia katkoloppuisia ovat useasti heidän karkelonsakin soittoineen. Mitään tyydyttävää selitystä tähän en saanut. Eihän laulaja jaksa iankaiken laulaa, sanottiin, eikä sillä ole väliä kuinka hän lopettaa. Äkillinen laulun ja soiton (ja karkelon) lopettaminen pidettiin sopivana myös sen vuoksi, että kuulia siten pikemmin joutui luonnolliseen tilaansa, jos sävel häntä olisi hurmannut. Erittäin viehättävää oli näissä lauluissa se puoli, että laulaja ei koskaan koettanut laulaa korkeampia ääniä kuin mihin hänen äänivaransa riittivät.
Miesten laulelut olivat valittavampia ja tunteellisempia kuin naisten ja ajatuksen puolesta vaihtelevampia kuin naisten vilkkaat, enemmän yksijonoiset tunteiden kuvailut. Rakkauden laulujen sanat olivat enimmästään tilapäisiä ja meidän sivistyksemme mukaan verrattain keveitä; mutta heidän kotimaansa omituisissa oloissa ne eivät minua oudoksuttaneet, vaikkei minun niitä tässä sovikaan esittää. Laulaessaan laulaja tavallisesti nostaa valkean huppuliinansa tai turpaaninsa kulman korvansa kohdalle.