Ennen lähtöä otin tavallisen kylmän kylpyni virrassa ja hieroin sitten ruumistani lumella. Tämä oli hyvin vahvistavaa ja virkistävää; vaikka minulla oli ohuet vaatteet, tunsin vähän päästä suloisen lämmön leviävän kauttaaltansa koko olentooni.
Seuraavana aamuna ennen lähtöämme lähestyi muutamia Tiibettiläisiä suuren lammaslauman kanssa, ehkä noin 600 lammasta. Kun minun tiibettiläinen telttani oli vielä pystyssä, olivat he arvelleet kohtaavansa maamiehiänsä ja tulivat sentähden meitä kohti. He hämmästyivät senvuoksi suuresti nähdessään t:ri Wilsonin ja minun. He ottivat sentähden kiireesti päästänsä nahkalakkinsa, laskivat ne maahan ja nykäyttivät koko ruumistansa, kumartaen meille niin nopealla liikkeellä kuin jos jokin jänne olisi yhtäkkiä pannut heidän päänsä ja säärensä nuken tavoin liikkeeseen. He pistivät koko kielensä ulos suustansa ja pitivät ne siten siksi kun minä käskin heidän vetämään kielen suuhunsa, sillä halusin heitä vähän kysellä. Tämä äkkinäinen kohtaamisemme oli säikäyttänyt heidät niin, että he vapisivat kuin haavanlehdet. Ilmoitettuaan minulle mitä itsekin tiesivät, ostin heiltä muutamia lihavia lampaita. Makson saatuansa pistivät taas kielet pitkälle suusta ulos, sanoivat "salaam'insa" ja menivät tiehensä.
Miehillä oli nyt täysi työ pidellessään äsken ostetuita lampaita lippaamasta entisten kumppaniensa perässä karkuun. Alkumatkassa oli näistä paljon vaivaa ja niitä täytyi ison matkaa melkein laahata perässänsä. Kahi oli saanut osaksensa vahvan ja äksyn jaaran, joka oli luvattu miehille päivälliseksi, jos tänäpänä taivaltaisivat vähän pitemmälle, mutta hänen ei käynyt paremmin kuin että tämä vanki vapautti itsensä Kaliin köydestä ja laukkasi päinvastaiseen suuntaan.
Mutta, niinkuin tietty, juoksu näin korkeilla harjuilla on inhimilliselle olennolle sangen vaivalloista, sillä kovin ohut ilma tahtoo tukehduttaa. Kahi tointui pian hämmennyksistään ja lähti karkuria takaa ajamaan. Kumppaniensa kehotushuudoista yltyneenä hän kilpajuoksussa saavuttikin pakolaisen ja tarttui sen häntään kiinni, joka temppu on kyllä helposti sanottu, mutta ei niinkään helposti tehty, sillä tiibettiläiset lampaat ovat hyvin typpöhäntäisiä. Kahi kaatui uupuneena, mutta piti sittenkin kaksin käsin kiinni pässin saparosta, kunnes kumppanit huolestuneina päivällisestään, ehtivät avuksi, heittivät nuoran ukulin sarviin ja niin laahasivat sen leiriin. Tämä oli yksi niitä pikku harmillisuuksia, joita saimme kestää melkein kaiken matkaa. Niin jokapäiväisiltä kuin tämmöiset tuntunevatkin, olivat ne kuitenkin meille matkalla kiusallisia.
Pikkumäkistä rinnettä myöden nousimme hitaasti noin 4,500 m. korkuiseen solaan, kuljimme sen jälkeen suuren tasangon poikki länttä kohden, seuraten Kutia ja sen korkeita lumivuoria. Lumiraja oli nyt 4,750 m. korkeudessa. Tämän rajaviivan alapuolella sulaa lumi joka päivä, paitsi muutamissa harvoissa varjopaikoissa. Punaisia ja valkoisia kukkia oli siellä täällä, vaikkei enää niin paljon kuin alempana, näin myös monta paria pieniä mustia ja valkoisia perhosia päämme päällä liitelevän. (Samallaisia perhosia oli vielä korkeammillakin paikoilla Tiibetissä.)
Hetken päästä saimme kahlata taas jääkylmän virran poikki, kuljimme sitten parin pienen järven rantaa pitkin ja kahlasimme vieläkin kolmen niin syvän vuorivirran ylitse, että vesi ulottui rintaan asti. Sen jälkeen samoelimme niin hyvin kuin kykenimme suuren kentän poikki, joka oli täynnä kiviä ja kallionkappaleita, ne lienevät olleet raudansekaisia, sillä kompassini näyttivät näillä paikoilla aina väärin.
Muuan ympyriäinen paasikivi toisen päällä ilmoitettiin ihmeeksi. Vanha taru muka kertoo, että vuosisatoja sitten joku Shokalainen tätä tietä kulkiessaan oli levännyt tuon kiven vieressä ja leiponut siinä syötävää itselleen, kun hän ihmeeksensä huomasi, että taikina nousi liian tavattomasti, leivos levisi aivan äärettömästi ja muuttui sen jälkeen kivikovaksi kalliopaadeksi. Usean askeleen päässä tästä kivestä oli toinen ihme: suuren suuri kivettynyt ihmiskäsi, arvattavasti yllämainitun leipurin käsi, hän kun näet leivottuaan oli laskenut kätensä kivelle, jossa käsi oli sitten kivettynyt ja kymmenkertaiseksi kasvanut. Mielenvoimaani jännittämällä saatoin minäkin lopulta kuvitella tuota kiveä ihmiskäden muotoiseksi, vaikken sitä tavallisella havainnoilla siksi saanut.
Kilometrittäin oli nyt kivikenttää käytävänämme, sitten kahdeksanhaarainen virran suistamo, teräväkivinen vanha järven pohja ja vihdoin suureksi iloksemme tasainen ruohotanner, äärettömäksi virkistykseksi rääkätyille jaloillemme.
Täällä virtasi Kuti suuren kuivuneen suvannon halki, joka sekin, samoinkuin edellisen yön leiripaikkamme, näytti olevan vanhaa järven pohjaa, pystysuorat, korkeat valinnaiset kalliot vasemmalla puolellaan. Etäämmällä, luodetta kohden, oli tämä alho leveämpi ja Kuti kääntyi sitä suuntaa tehden ison mutkan, kunnes idästä tuleva Mangshan-joki siihen yhtyi. Kahlatessamme näiden molempien virtojen monien lanojen poikki, saimme uudelleen kokea kaikki eilisen päivän vaikeudet vielä enennetyssä määrässä. Vesi tuntui kylmemmältä kuin ennen ja jalkamme olivat sangen surkeassa tilassa, kun aina täytyi käydämme avojaloin. Päätä kivistäen ja jäsenet jähmetyksissä pyrimme eteen päin vuoroin vedessä ja maalla, alinomaa sotkien teräviä kiviä kylmässä vedessä. Palata oli mahdoton, ja tätä viheliäisyyttä täytyi kestää päivämatkamme päähän asti. Viimeinkin pääsimme sopivalle leiripaikalle korkean vuoriharjun pohjoisella juurella Mangshan pohjoisella rannalla. Vastapäätämme oli nyt vielä viimeinen esteemme: Himalaijan mahtava vuoriselänne. Sittenkun siitä olisimme päässeet, olisimme tuolla korkealla Tiibetin tasangolla, jota niin sattuvasti on sanottu "Maailman katoksi".