Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. — Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.

Kutista olin lähettänyt väkevän ja vahvan, Nattu-nimisen, shokalaismiehen tiedustelemaan, pääsisikö Himalaijan ylitse Mangshan-solasta. Siinä tapauksessa saataisiin tunkeutua ruoviston lävitse monta päivämatkaa Tiibettiin, ilman että meitä huomattaisiin. Jong Pen Taklakotista oli, niin kerrottiin, asettanut vartiaväkeä Lippu-solaan estämään meitä menemästä sitä tietä, mutta täten me tuon paikan kiertäisimme ja ehtisimme pitkälle Tiibettiin, ennenkuin hän tietäisikään, missä me olimme.

Nattu tuli leiriin lähes samaan aikaan kuin mekin ja hänellä oli paljon surullista kerrottavana. Hän oli mennyt puolitiehen Himalaijan rinnettä ylös. Lunta oli paljon ja hän oli löytänyt suuria ja leveitä railoja jäässä. Lumenvyörymä oli ollut vähällä haudata hänet allensa. Sitä oli hän pitänyt pahana enteenä ja oli sen vuoksi kääntynyt kesken aikaansa takaisin käymättä huipulla. Hän oli pelästyneen ja nääntyväisen näköinen ja julisti aivan mahdottomaksi pääsyn sitä tietä myöden. Hänen pöyristyttävät kertomuksensa olivat onnettomuudeksemme vaikuttaneet masentavaisesti miehiini. Pakkanen, raskaat taakat kannettavina tämmöisessä korkeudessa mitä vaikeakulkuisimmilla teillä ja nuo kamalat virrat ylimentävä — kaikki nämä yhteensä vaikuttivat, että kantajani kävivät sangen alakuloisiksi ajatellessaan uusia vastaisia vaivoja. Vielä vaikeammalta tuntui heistä olo, kun sanoin, etten usko Nattua ja että menen itse omin silmin näkemään.

Tämä oli vähää ennen auringon laskua kello ½ 5 aikaan i.p. Oli kuutamoaika. Olin tänään astunut toista penikulmaa, joka näin suuressa korkeudessa on verrattain pitkä matka. Jalan aluset olivat tosin arat ja haavoissa, mutta en muuten ollut väsyksissä. Leirimme oli 4,794,50 metrin korkeudessa, joka on joksikin ylhäinen paikka, kun muistaa, että Euroopan korkein kukkula on 4,683 metriä. T:ri Wilson sanoi vakaan aikomuksensa olevan tulla mukaan, samaa sanoivat Kalu Ram ja eräs rongba-mies; vielä saatiin Bijesing liittymään seuraamme, ja niin oli pieni tarkastusjoukkomme täysilukuinen. Khanden Sing, ainoa seuralaiseni, johon todella saatoin luottaa, jätettiin leiriin päälliköksi minun poissa ollessani, ja hän sai ankaran käskyn viipymättä rangaista jokaista, joka yritti kääntyä takaisin.

Heti kun olimme saapuneet leiripaikalle lähdimme matkalle seuraten Mangshanin uomaa ylöspäin. Joki on tässä kohden korkean kallioseinän välissä likistyksissä; eteläinen kallioseinä kulkee 100°, pohjoinen 130° kompassisuuntaan ja ne yhtyvät Mangshan-jäätiköllä moniaita kilometriä itäkaakkoiseen suuntaan leiristämme. Polkua ei ollut ja matkamme oli erittäin hankala ja vaivalloinen suuria ja liukkaita kiviä myöten, jossa jalat alinomaa nyrjähtyivät ja haavoittuivat.

Seuralapsiini ei näyttänyt olevan paljon luottamista ja he saattoivat minä päivänä hyvänsä tehdä kapinan. Olin sentähden tarkoin varonut jättämästä leiriin sitä hopiarupien paljoutta (800), jotka aina kannoin päälläni, takkiini neulottuina. Minulla oli sitä paitsi kannettavana pyssyni, kaksi kompassia (särmikäs ja loistava), kaukoputki, kaksi aneroidia, kronometri, taskukello sekä neljättäkymmentä patroonaa. Nämät kaikki painoivat aikalailla ja taaskin toteutui vanha sananlasku: "naula on kun ottaa, leiviskä kun laskee". Mutta kaikkeen tottuu. Muutamien päivien perästä ei minulla tästä taakasta ollut sanottavan paljon haittaa huikeissani. Ja näissä tamineissa kävin aina ollakseni valmis, jos mieheni kapinoitsisivat tai jättäisivät minut.

Me menimme ylös ja alas kumpuja myöten, astuskellen niissä lukemattomissa uomissa, joita lumi ja jää vuosisatojen vieriessä oli uurtanut kiviryhmien väliin. Siinä missä molemmat rantaharjut yhtyivät, aukeni eteemme Mangshan-jäätikön mahtavat, vihertävät penkereet, lumikenttien ympäröiminä, jotka valkeina vöinä kiertelivät vuorten kamaralle. Huiput olivat pilvien peitossa. Kirkkaassa alppijäässä näkyi pystysuoria pintoja varsinkin jäätikön alaosassa, jossa se laajalta oli ikäänkuin suurimoinen.

Kun jäätiköllä oli paksulta äsken satanutta lunta ja kun ei minullakaan liikaa aikaa ollut, en ehtinyt tutkia jäätikön liikkeitä myöhempinä aikoina. Päättäen kulkemistamme kiviseuduista ja moreenimaisista kummuista, joita jäätikön äärillä oli yhä useampia, näyttää jäätikkö vetäytyneen melkoisen paljon taaksepäin. Kalliot ja kivet olivat liukkaat ja kiiltävät kuin puleeratut, varmaankin jään hankauksista, ja somerikko täynnä lukemattomia lanoja, nekin epäilemättä liikkuvaisen jään jättiläispainon työtä ja lumipurojen koverrusta kesäkuukausina. Pohjoisen rantaharjun äyräissä ei näkynyt jään vaikutuksen jälkiä, eteläharjussa ne sitävastoin olivat hyvinkin selvät. Arvattavasti olivat myös ne suuret järvien pohjat, joiden halki matkallamme Kutista olimme kulkeneet, ainoastaan säiliöitä, joita tulvakerrokset olivat muodostaneet muinaisista moreeniharjuista.

— —

Mangshan-virta alkaa jäätiköltä (5,280 metr.), se jäi meistä oikealle, kun me käännyimme pohjoista päin ja aloimme nousta solaa kohden. Silmäily vuorenrinteelle edessämme olisi nähtävästi ollut kyllin pätevä pidättämään meitä menemästä ylöspäin, jos olisi ollut vara valita. Lumikin oli niin löyhää, että tuon tuostakin vajosimme aina vyötäisiin asti. Paikoittain oli paljastakin vuorta näkyvissä, mutta se oli rapamaista kiveä hajoomistilassa, eikä siinä ollut kulku sen parempaa. Väsymys tahtoi väkisinkin voittaa meidät. Astuttuamme viisi kuusi askelta irtonaisessa somerikossa, liu’uimme useasti takaisin lähtöpisteeseemme saakka vieriävää kiviromua seuralaisinamme.