5,640 metrin korkeudessa saimme astua pitkän matkan höllässä lumessa, jonka alla oli syvärailoinen ja halkioinen jääkenttä. Tässä täytyi liikkua sangen varovasti, kun lisäksi valonamme oli vain kuu. Ylempänä kuitenkin jään raot loppuivat. Mutta nyt rupesi tuntumaan kummallinen raukeus, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Auringon laskussa laski lämpömittari muutamissa minuuteissa 40°, ja tämä äkkinäinen ilmanvaihdos näytti koskevan meihin kaikkiin. Jatkoimme kuitenkin matkaa muut paitsi Bijesing, jonka kimppuun vuoritauti niin tuimasti ja yhtäkkiä hyökkäsi, että hän ei jaksanut kävellä enempää. T:rikin, tukeva ja vahva mies, oli hyvin ramaantunut. Hän sanoi säärensä olevan raskaat kuin lyijypalat ja ne tuntuivat hänestä painavan toista tonnia kumpikin.

Koko tahdon voima tarvittiin säärien liikkeellä pitämiseen. Vaikka hän oli varsin näännyksissä ja kukoi henkeänsä, ei hän antanut perää, vaan hampaat yhdessä hykersi yhä ylemmäksi. Päästyämme 6,088 metrin korkeuteen, sai hän semmoisen huimauksen ja voimattomuuden kohtauksen, ettei jaksanut enää edemmäksi astua.

Kahi, rongba-mies ja minä menimme etiäpäin, mutta mekin jo voimme pahoin. Kahi valitti päätänsä pakottavan ohimoilta ja korvansa kohisevan. Hänkin oli kovin hengästyksissä, käveli horjuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. 6,237 metrin korkeudessa hän kaatuikin pitkin pituuttansa hangelle, nukkui heti, hengitti raskaasti ja hoornasi kuin mörkö. Hieroin hänen jääkylmiä käsiään ja jalkojansa. Enemmän kuitenkin olin huolissaan hänen sydämmensä säännöttömästä tykyttämisestä. Minä kiedoin hänet huopaani ja sadetakkiini parhaani mukaan ja huusin tohtorille, että aioin mennä niin korkealle kuin vaan pääsisin, ilmoitin hänelle myös Kaliin tilan ja että meitä nyt oli vielä kaksi huipulle kiipeejää.

Sakea sumu kätki meidät nyt vaippaansa ja se vaan lisäsi vastuksiamme. Nousu kävi yhä vaivalloisemmaksi. Keuhkot tuntuivat aivan kuin kutistuvan kokoon. Suonet tykyttivät ja sydän löi kovasti ikäänkuin paukahtaisi se pois ruumiista. Meitä väsytti ja nukutti hirveästi, mutta siinä tilassa pääsimme lopulta sittenkin huipulle. Suurta tyydytystä kyllä tuotti se, että olimme tunkeutuneet niin tavattoman korkealle, mutta aikaa olin jo selvillä siitä, etten minä miehineni tältä kohtaa kuinkaan pääsisi ylitse Tiibetin puolelle. Kun sumu oli haihtunut, saimme myös nähdä, että lunta oli Himalaija-harjun pohjoispuolella vielä enemmän kuin eteläpuolella. Vaikka olin väsymyksestä nääntymäisilläni, koin kuitenkin merkitä havaintoni. Korkeus oli 6,534 metriä, kello 11 a.p., kova ja pureva koillistuuli. Lämpömittari oli unohtunut Kaliin taskuun, joten en tiedä astemäärää, mutta kovin oli kylmä. Tähdet tuikkivat erinomaisen loistavasti ja kuu valaisi kirkkaasti ympäristöäni, joka oli äärettömän autio, mutta silti sanomattoman viehättävä. Jalkaini alla etelässä näkyi lumisia vuoriryhmiä, lounaassa ja luoteessa kohosi vielä korkeampia huippuja kuin se missä minä seisoin. Pohjoisessa levisi silmien eteen tuo rajaton, yksitoikkoinen Tiibetin vuorimaa, ikäänkuin aaltoilevia harjanteita sikin sokin, ja niiden takana siinsi kaukana korkea vuorijono lumihuippuineen. Lunta ei ollut likittyvillä juuri muualla kuin sen harjanteen pohjoispuolella, jossa minä olin, sekä yli ympäri korkeimmilla kukkuloilla.

Olin tuskin ehtinyt tarkastaa tätä suuremmoista näköalaa jokapuolelta ja ihmetellä täällä uinuvan luonnon suuruutta, kun sumu samassa peitti taas koko seudun ja hirvittävän suuri haamu näytti siitä lähtevän liikkeelle. Se oli erään valopiirin keskellä — pitkä, tumma olemus tavattomassa sumuvaipassa. Näkemys oli huumaava, ja kului moniaita silmänräpäyksiä, ennenkuin pääsin selville, että tuo pörö oli minun oman olentoni varjon heijastus sumuun, vaikka muodottomasti isontuneena, ja että minä itse seisoin kuun kaaren keskipisteessä tarkastellen sumuun sädehtinyttä kuvaani. Kun minä liikutin käsiäni, päätäni tai muuta ruumistani, teki kummitus aivan samoin. Minua huvitti muutella asentoa saadakseni aaveen tekemään samalla tavoin, niinkuin lapsi ollessaan ensi kertaa peilin edessä.

Rongba-kumppanini oli kokonaan näännyksissä kaatunut vuorelle, ja minäkin keuhkojeni painon sorrosta vaivuin väkisin lumelle enkä enää voinut pysyä pystyssä. Hampaamme helisivät kylmästä ja saadaksemme vähänkin lämmintä, kiedoimme itsemme samaan huopapeittoon. Meitä kumpaakin nukutti kauheasti aivan kuin olisimme opiumia ottaneet. Taistelin unta vastaan hyvin tietäen, että jos silmäni kerran umpeen menisivät, ne tuskin koskaan enään aukeneisivat. Huusin kumppanilleni: hän oli nukuksissa kuin kivi. Jännitin viimeisenkin elinvoimani pysyäkseni hereillä. Tuuli oli tuima ja läpitunkeva ja puhalsi kihisevästi. Kuinka selvästi vieläkin kuulen korvissani tuon kihinän! Se tuntui kuolon kuiskaukselta.

Rongba-mies makasi kokoon kyyristyneenä helisevin hampain ja valitteli. Hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedontapaisesti, josta päättäen tuskansa oli suuri. Minä käärin hänen yksin huopapeittoon, se kun muutenkin oli pieni kahdelle. Hän makasi mutkassa, leuka polvia vastaan. Tämä vähäpätöinen voimanponnistus vei minulta viimeisenkin vastustuskyvyn luontoa ja unta vastaan. Kaaduin selälleni hangelle, tirkistelin tähtiä ja näköni himmeni ja sammui.

Kuinka kauvan tätä puoliksi itsetietoista tilaa kesti, en tiedä.

"Jumalani, kuinka kauheata! Tohtori! Kahi!" koin huutaa, mutta sanat takertuivat suuhuni. Oliko tämä totta, mitä näin? Molemmat miehet makasivat kankeina kuin jäätyneet, liikkumattomina kuin jääpatsaat äärettömällä lumiliinalla käytettyinä. Olin yrittävinäni nostaa heitä pystyyn, mutta he olivat kuolon kankeat. Polvillani heidän vieressänsä huusin heidän nimeänsä ja koetin kaikin tavoin herättää heitä henkiin.

Epätoivoisena käännyin katsomaan Bijesingiä, mutta tunsin samalla elinvoimani hyytyvän ja jäätyvän. Oli kuin ympärilleni olisi vedetty läpinäkyvä jääpeite, joka kiristi yhä likemmin ja likemmin. Helppo oli huomata, että minä hyvin pian muuttuisin jäämöhkäleeksi samoin kuin molemmat kumppanini. Käteni ja jalkani jo olivat muuttuneet. Mutta samassa kun kauhistuin niin hirveätä kuolemaa, tunsin sanomatonta väsymystä ja puutumista, joka ei ensinkään ollut epämieluista. Osasin vähän vielä ajatella ja oudoksua. Täytyisikö nyt näin pala palalta menehtyä ja tuskaa tuntematta kuolla, vai voisinko vielä ponnistaa viimeisen kerran henkeni edestä? Jää tuntui yhä lähemmin likistävän minua. Olin tukehtua.