Hankin huutaa, koetin karkoittaa painon rinnastani, yritin vielä kerran päästä pystyyn, mutta silloin oli kaikki poissa: tohtori, Kahi, läpinäkyvä jääpeite. Ei mitään jälellä. Kaikki oli ollut unta!
Vihdoinkin voin saada silmäni auki. Niitä kirveli kuin olisi neuloilla pistelty. Satoi lunta. Sormeni ja sääreni olivat kankeat ja kontassa. Olin tuskin päässyt ilkeästä painajaisestani, kun heti älysin, että meidän täytyy mitä kiireimmin päästä alempiin seutuihin. Olin kokonaan äsken sataneen lumen peitossa. Otsalleni karttunut kylmä lumen paino kaiketi olikin tuon häijyn unennäön vaikuttanut, mutta yhtä luultavaa on myös, että ellei tuo kamottava uni olisi väsyneitä hermojani täristyttänyt, en kenties olisi koskaan herännyt.
Vaivalla pääsin pystyyn ja ankarasti hieroen jalkojani sain ne liikuntakäskyjä tottelemaan. Herätin rongba-miehen, hieroin häntäkin, siksi että hän kykeni liikkumaan ja niin lähdimme alaspäin.
Vuorille nouseminen on epäilemättä hupaista, mutta saattaako sitä verrata vuorilta laskemisen hauskuuteen? Alaspäin oli matka vaarallista, vaan ei väsyttävää. Kun luisu oli kovin jyrkkää, harpimme jättiläisaskelin lumen poikki, ja kun tulimme luistaville somerikoille, syöksimme 4-5 metriä kullakin askeleella alaspäin, kiviä ja kivien jyminää seuranamme.
"Kuule! Mitä se on?" sanoin kumppanilleni.
Odotimme ja kuuntelimme käsi korvalla. Lunta satoi yhä.
"Ao, ao, ao! faldi ao! Tunika hatte? Tulkaa, tulkaa, tulkaa pian! Missä olette?" kuului heikko ääni alhaalta.
Me kiirehdimme. Ja kun emme oikein voineet tarkastaa jalkojemme toimia, oli menomme liiankin nopeata. Nyt lakkasi lumisade, mutta sen sijaan tuli sumu niin sakea, että tunkeutui ytimiin asti. Tohtorin hätähuutoja kohden, sillä hän se oli, me nyt laskimme. Huudot kävivät yhä selvemmäksi ja suureksi ilokseni sain pian nähdä tohtori Wilsonin kasvoista kasvoihin, hän oli kyllä hengissä, mutta aivan avuttomassa tilassa ja valitti vaan sääriänsä lyijyraskaiksi. Hädissään oli hän jo kauvan huutanut meitä ja kun ei vastausta kuulunut, oli hän käynyt kovin levottomaksi, varsinkin kun hän itse ei kyennyt lähtemään avuksi meille, jotka hän jo luuli olevan menneitä miehiä.
Haimme ja löysimme myös Kaliin. Peitossaan ja minun sadetakissani oli hän maannut kuin pölkky ja oli nyt aivan entisellään. Kaikin yhdessä jatkoimme nyt laskiais ahdematkaamme, ilmoitellen toisillemme kokemuksiamme ja mielialaamme.
Voimat palasivat sitä mukaa kuin tulimme taas alemmille seuduille. Nousu jäätiköltä vuoren juurella huipulle oli kestänyt puolen viidettä tuntia, ja nopea alasmatkamme, pysähdyksiä lukuunottamatta, puolen tuntia.