Juuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas alkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi viluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti jääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä saavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.
Hämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta järveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien raoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet kimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun. Nälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista näkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva paikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme ylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti löytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni eivät jaksaneet mennä edemmäksi.
Heidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät kovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien välissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään edespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät syömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he. Kuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin? Vihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada heitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin nielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo he saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.
Kokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen korkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä kaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse mitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon laskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja sekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin pienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä, kaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän lihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan lämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki, eikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen taas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni, sullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut ajattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme, ja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan voinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä kuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui mukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos Tiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.
Miehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat suussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa korvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui silmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä kuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät, jäätyivät luomet yhteen.
Vihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin nostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä ihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen lumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin miehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.
"Uta, uta, uta!" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen toisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.
"Barof bahut!" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä peiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. "Salaam, sahib!" sanoi hän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien otsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan heräsi Kahi viimeiseksi.
"Nouse ylös, Kahi!" huusin minä. — "O, buhijoh! (isä!)" haukotteli hän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia sanoja.
"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla on kaksi kiangia! Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?" — "Wild horse (villihevonen)" — "Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?"