Ollen melkein varmat siitä, että dakut meitä vakoilivat, koetimme johdattaa heitä harhaan, pystyttämällä leirimme jo ennen auringon laskua. Me sytytimme kuitenkin vaan komean tulen ja lähdimme taas liikkeelle heti pimeän tultua hapuillen eteen-päin moniaita kilometriä, kunnes me korkealla vuorenrinteellä löysimme paikan, jonka pidimme turvallisena. Lunta satoi taas yöllä, joten meillä herätessämme oli jääpuikkoja parrassa ja silmäripsissä, mutta ei tämä estänyt meitä muuten voimasta erinomaisesti.
Minun onnistui monelta kohdalta tarkastettuani päästä siitä selville, ettei Rakastalja Mansarovar-järvien välinen vuoriselänne ole mistään kohdasta poikki, ja ettei vesi missään kohdassa yhdistä näitä molempia järviä. Jos ei ota lukuun pientä notkoa selänteen koskipaikalla, on koko selänteen keskikorkeus 297 m., ja tämä seikka on kylliksi kumoamaan sen väitteen, että molemmat järvet olisivat yhtenä. Alkuasukkaat todistivat myös, ettei niillä ole yhteyttä keskenään, joskin yllämainittu notko näyttäisi osoittavan tämmöisen yhteyden kaukaisessa muinaisuudessa olleen. Tämän notkon alin kohta on enemmän kuin 118 m. ylempänä Rakastal-järven pintaa.
* * * * *
Juuri ennenkuin lähdimme Rakstalin rannoilta, olin saanut ostaa kaksi isoa, kelpo jaakkia. Asianlaita oli nim. näin: eräs toinen daku-joukko oli nähnyt meidät ja koetti parastaan meitä saavuttaakseen. He ratsastivat pienillä kotimaisilla hevosilla ja ajoivat nelistäen muutamia kymmeniä jaakkia edellänsä, aika vauhtia kukkulaa alas meitä kohti. Ymmärsin, että he olivat ryöstö hankkeissa. Komensin mieheni pysähtymään, josta he joutuivat peljästyksestä ihan suunniltaan.
Ryövärit jättivät jaakit kahden naisen huostaan ja laukkasivat meitä kohden. Muut mieheni paitsi Khanden Sing ja Mansing olivat peljästyksestä kankeat.
Minä menin, toisessa kädessä kivääri, toisessa valokuvauskone, empimättä ryöväreitä vastaan, hyvin tietäen, että he vanhanaikaisilla kivääreillään tarvitsevat pitkän ajan sytyttääksensä luntun ja lauastakseen. Sitä paitsi on heidän melkein mahdoton ampua hevosenselästä, kun heidän pyssynsä ovat raskaat ja kömpelöt.
Minä käänsin valokuvauskoneeni tarkoin heitä päin ja odotin, kunnes olivat sopivassa etäisyydessä. Kun he olivat n. 30 askeleen päässä ja olivat astumaisillaan hevosen selästä maahan, napsautin konettani, heitin sen nopeasti syrjään ja nostin samassa kiväärini silmälleni. Sitten käskin heidän laskemaan aseensa ja tähtäsin tarkoin Mannliher-kiväärilläni.
Taipuvampia ja nöyrempiä rosvoja tuskin saattaa ajatella. Heidän pyssynsä lensivät samassa silmänräpäyksessä olkapäiltä maahan, samoin myös heidän jalokivillä koristellut miekkansa. He laskivat polvillensa, ottivat lakit päästänsä ja pistivät koko kielensä ulos suustaan. Kiireesti otin heistä tässäkin asennossa pikavalokuvan.
Khanden Sing oli saanut toimeksensa vartioida tavaroita, mutta hän oli muuttanut Mansingin sijaansa ja seisoi nyt kiväärinensä minun rinnallani. Samassa ajaa karahutti muuan vaimo ratsain; hän oli nähtävästi vimmastunut miesten pelkuruudesta ja tahtoi nyt itse osoittaa urheutta. Hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kirkui kamalasti, pui nyrkkiänsä miehille, suu raivoisan vaahdossa ja sylkien polvistuneita miehiä. Käskevällä äänellä antoi hän nyt ohjeitansa ja osoitti levottomasti minun tavaroitani, mutta hänen sanansa eivät näkyneet mitään vaikuttavan maassa mateleviin miehiin.
Minä menin hänen luoksensa, taputtelin olkapäälle, pistin kolikon kouraan ja tukin siten hänen suunsa. Hän sieppasi rahan ja rupesi kiillottamaan sitä turkkinsa liepeeseen. Hän tyyntyi heti, kurkisteli rahaa, tuijotti tulisilla silmillään minuun ja — pisti ulos kielensä suusta, siten osoittaen kiitollisuuttaan.