"Murr, murr!" (voita, voita!) ja hänelle tuotiin voita, jolla hän hieroi palohaavoja. Äsken mainitut raketit tuotiin nyt kunkin palohaavan päälle. Tämän perästä pantiin rukousmylly käymään ja rukousnauhansa kuulia lukien jupisi hän rukouksiaan, kurkisteli aurinkoon, nosti ja laski ääntänsä ja yritti nähtävästi päästä raivotilaan. Kuuliat seisoivat äänettöminä pelvon ja kauhun vallassa.
Nyt tarttui hän taas kekäleeseen ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan niinkuin palkeilla, kunnes kekäle syttyi uudelleen. Katseliat olivat jännityksessä. Kaikki seisoivat pää kumarassa ja rukoilivat hartaasti. Lääkäri heilutti kekälettä ilmassa, sytytti sillä raketit, ja kun niissä arvattavasti oli salpietaria ja tulikiveä, paloivat ne heti, kovasti sähisten.
Viheliäisessä tilassa oli onneton potilas tällöin. Suu vaahdossa ja silmät päästä putoamaisillansa hän vaikeroi ja koetti päästä pois köysistä, mutta turhaan. Pari miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, lääkäri ja muutamat naiset puhalsivat vielä hehkuvia raketteja ja tuli tunkeutui yhä syvemmälle potilas-uhrin lihaan.
Kun miehen koko keskiruumis näytti olevan kipeä, päästettiin vihdoinkin hänen kätensä köysistä seläntakaa, mutta ne sidottiin sen sijaan yhteen etupuolelle, ja meidän merkillinen lääkärimme rupesi nyt taas peukaloimaan miestä, tällä kertaa selkäpuolelta. "Hik, ni, sum" (yksi, kaksi, kolme) lausui hän ja merkitsi peukalojansa pysähdyspaikat, hieroen niihin voita ja pystytti raketit päälle. Nyt nähtiin ja kuultiin taas samat temput, rukoukset, vaivat ja valitukset. Ja kun ei sairas vaan alkanut parantua, sytytettiin raketit uudelleen, sairaan ja minun vastaväitteistä huolimatta. Miehellä oli nyt palohaavoja ympäri koko ruumiinsa.
On tietysti tarpeeton sanoa, että sairas tämän parintuntisen rääkkäyksen perästä läheni loppuansa. Saadakseni muutamia havainnoita tältä tiibettiläiseltä mallilääkäriltä, joka näytti nauttivan suurta arvoa, lähetin hänelle pienen lahjan ja kutsutin hänet luokseni. Tästä hän ihastui ikihyväksi, saapui, eikä ensinkään peitellyt parannuskeinojaan ja kehotti minuakin niitä käyttämään. Hänen vakaumuksensa oli, että tuli parantaa melkein kaikki taudit, ja jos ei tuli, niin sitten vesi. Hänellä oli kuitenkin pieniä pakettia, joissa oli kaiken värisiä, muka vaikuttavia pulveria sairaille annettavaksi.
"Pelkään tämän potilaanne kuolevan," sanoin hänelle. — "Ehkä kyllä, mutta se on hänen syynsä eikä parannuskeinon. Ja mitä sillä sitten väliä on, kuolemmeko tänään vai huomenna!" sanoi mies ja meni matkaansa.
* * * * *
Luostariveljet jättivät hyvästi mitä syvimmillä salaam-tervehdyksillä, kun luostarista lähdin läheistä kylää katselemaan. Pitkin rantaa kylän itäpuolella oli useita hajonneita pyhäkköpatsaita (khokden). Ne olivat savesta ja kivestä, alaosa neliskulmanen, yläosa pylväsmäinen, ja niiden sanottiin sisältävän luita, kangasta, metallia, kirjoja y.m. mitä joskus oli kuulunut jollekin kuuluisalle tai pyhälle miehelle. Joskus on niissä myös saviastioita, joissa on poltetun ruumiin tuhkaa. Tuhka ja savi on tällöin tehty taikinaksi, johon on painettu tai piirretty Budhan kuva.
Kylän huoneet olivat sisältä yhtä ikäviä kuin ulkoa. Joka asumuksessa oli muurilla ympäröitty piha, ja muurilla ynnä katoilla oli tamariski-varpuja kuivumassa. Lampaat ja vuohet pidettiin aina yötä pihassa; asukkaat ja heidän huoneensa olivat äärettömän likaisia. Ylhäällä liehui kaikkialla rukouslippuja, ja ihmiset katoilla seisoen nauroivat, löpisivät ja tarkastelivat meitä uteliaasti.
Samoillessamme kylässä, ilmestyi äkkiä viisi- tahi kuusikymmentä taulakivääreillä varustettua miestä. Epäilin petosta, mutta Kahi vakuutti, etteivät nämät olleet sotilaita, vaan mahtavia ryöväreitä, jotka olivat leiriytyneet muutaman kilometrin päässä tältä paikalta ja olivat ystävällisissä suhteissa munkkeihin. Varmuuden vuoksi latasin kuitenkin kiväärini, mutta muuta ei tarvittukaan ajamaan heidät kaikki pakoon, ja heidän pelkonsa tarttui muuhunkin kansajoukkoon. Ryövärit olivat tukevarakenteista väkeä, mutta samoin kuin Tiibettiläiset yleensä olivat nämätkin surkean pelkureita.