Riensin lausumaan kiitollisuuttani tarjumin ystävyydestä ja jätin upseerille hopearahaa lahjojen kolmenkertaisen summan. He näyttivät tyytyväisiltä, ja juttelimme jonkun aikaa. Onnettomuudeksi Mansing parka niin paljon ravintoaineita nähdessään ei jaksanut enempää nälän tuskia kestää. Hän ei nyt piitannut käytöstavan vaatimuksista, vaan minun suureksi harmikseni alkoi kourin pistellä poskeensa riisiä, jauhoja, juustoa ja voita. Tiibettiläiset alkoivat heti epäillä, että me olimme nälkään kuolemaisillamme ja päättivät tavallisella viekkaudellaan käyttää tilaamme hyväksensä.
"Tarjumi toivoo," sanoi vanhin heistä, "sinun palajavan takaisin ja tulevan hänen vieraaksensa, hän sitten sinua ja miehiäsi runsaasti ravitsee, että jaksat palata omalle maallesi."
"Kiitoksia paljon," vastasin. "Mutta me emme tarvitse tarjumin ruokaa emmekä käänny takaisin. Olen kiitollinen hänen ystävyydestänsä, mutta aiomme jatkaa matkaamme."
"Jos niin on," sanoi vihaisesti eräs nuori ja tukeva Tiibettiläinen, "niin sitten tahdomme lahjamme takaisin."
"Kaiketi myös katasi!" vastasin tuohon ja viskasin hänelle samassa suuren voikimpaleen päin naamaa ja lennätin samoin juuston ynnä riisi- ja jauho-pussit toisen toisensa perästä Tiibettiläisten hämmästykseksi.
Tämä odottamaton pommitus pani Tiibettiläiset kokonaan pyörälle, ja nuo jauhotakkiset pitkätukat tekivät äkkiä koko käännöksen: sääret selkään ja joutuun käpälämäkeen. Mutta Khanden Sing, aina nopea kuin salama, missä pampputointa tarvittiin, takoi pyssyntukilla lähettilään pyöreintä puolta, aina kun tämä takeltui kömpelöön kauhtanaansa.
Mansing olisi filosoofin tyyneydellä tosin ehkä pakosta keskeyttänyt ateriansa, mutta ei siltä muuten menettänyt malttiansa. Huolimatta mitä ympärillä tapahtui, alkoi hän aivan levollisesti kokoilla voi- ja juustokimpaleita, mutisten miten sopimatointa oli tuolla tavalla ruokavaroja haaskata.
Ratsastajat olivat etäältä seuranneet keskustelun menoa ja katsoivat nyt parhaaksi puhaltaa paluumerkin. Äkkiä olivat kaikki satuloissaan ja ajaa karauttivat kumpua alas laaksoon ja katosivat sumuun. Mutta kun lähettiläät eivät niin nopeasti päässeet hevosillensa, täytyi heidän juosta niiden perässä, ja se oli epätasaisella maalla hankalaa. He huusivat ja parkuivat pelästyksestä, vaikka me emme olleet heille mitään pahaa tehneet; ja tästä heidän raukkamaisuudestaan miesteni ylönkatse Tiibettiläisiä kohtaan yhä vaan karttui.
Kun Tiibettiläiset olivat tiessänsä, lakkasimme mekin, Khanden Sing ja minä, kopeilemasta ja poimimme Mansingin kanssa kentälle heitetyt taatelit, appelsiinit, voija juusto-palat y.m. Sitten kuormitimme jaakit ja jatkoimme matkaa.
* * * * *