Meillä ei ollut onnea. Ilma oli yhä rankkaa ja sateista. Kuljimme 78° suuntaan yksitoikkoista maata, jossa tuon tuostakin oli lumihuippuja, koillista kohden. Kahlasimme syvähkön ja kylmän virran poikki ja menimme 5,215 m. korkeasta solasta. Eräällä taholla näimme ihmisiä, joilla oli tuhansia lampaita; mutta me väistyimme pois heidän näkyvistänsä.
Sillä tienoin, jossa menimme päävirran poikki, on virrassa soma mutka 140° kohti. Kapusimme alastonta rinnettä 5,245 m. korkeuteen, jossa oli useita pikku järviä. Kolmattakymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vihdoin suureen laaksoon yhä rankkasateessa. Mutta kuivaa vaan emme löytäneet, sillä lähes koko laakso oli kymmenkunnan senttim. paksulta veden vallassa. Pystytimme pienen telttamme erään puron reunalle, vaatteet ja peitteet likomärkinä. Lumihuippuja näkyi ympäristössä, varsinkin etelässä päin. Laaksomme oli 5,215 m. korkeudessa.
Yö oli kylmä ja sateinen ja telttammekin lopulta vuoti, ja meillä oli paljon kärsimistä. Lämpömittari osoitti kello 8 illalla -3° C. Ilma muuttui vähitellen rajuksi lumimyrskyksi, ja aamulla herätessämme oli teltta lumen painosta luhistunut. Päivemmällä nousi taas ilman lämpö, mutta sade alkoi uudelleen. Täytyi kuitenkin lähteä liikkeelle, vaikka jalat painuivat lumeen, suohon ja veteen. Kuljimme 83°45’ suuntaan kolmen virran yli ja viiden järven sivutse.
Kun vielä kymmenkunta kilometriä oli kestänyt tätä kärsimystä koettelevaa taivalta, leiriydyimme erään vuorenkukkulan juurelle, joka oli 5,200 m. korkea ja jossa saimme uusia melkein kaikki edellisen yön kokemukset. Lämpömittari laski 0°, mutta onneksi lakkasi satamasta. Seuraavana päivänä vihdoinkin tuli aurinko näkyviin ja me saimme kuivata vaatteemme. Mutta sillä välin tuli taas uusi yllätys: molemmat jaakkimme olivat poissa.
Minä kiipesin huipulle leirimme yläpuolella, näköputkella seutua tarkastamaan. Jaakit olivat vähän matkan päässä kentällä ja kymmenkunta miestä ajoi niitä yhdessä lammaslaumansa kanssa poispäin meistä. Ajajat olivat puvusta päättäen dakuja. Kiiruhdin tietysti heti heiltä omaani ottamaan käskettyäni Khanden Singin ja Mansingin leiriä vartioimaan.
Rosvot kulkivat hitaasti ja minä saavutin heidät pian. Minut nähtyänsä rupesivat kuitenkin riennyttämään ja yrittivät päästä pakoon. Käskin jo kolmasti heidän pysähtyä, mutta he vaan samosivat tannerta tuonnemmaksi. Silloin tempasin pyssyn olaitani ja olisin ampunut, elleivät olisi pysähtyneet. Saavutettuani heidät, vaadin tavaraani takaisin. He kielsivät antavansa. "Kaksitoista miestä ei pelkää yhtä" sanoivat astuessaan alas hevostensa selästä ja aikoivat käydä päin minua.
Kun näin heidän pitelevän tuluksiansa pyssyjensä sytyttämistä varten, iskin heti paikalla pyssylläni yhtä heistä niin että hän keikahti kumoon, ja toista kajahutin kelloon niin, että hän ampumatamineinensa meni nurin niskoin.
"Khaktsal, khaktsal, khaktsal wortsie! (Terve, herra, terve! suvaitkaa kuulla meitä!)" sanoi kolmas mies nyrkin peukalot pystyssä myöntymystä osoittaen.
"Khaktsal," sanoin minäkin ja pistin uuden patroonan pyssyyni.
"Middu, middu!" (ei, ei!) pyysivät miehet ja laskivat aseensa maahan.