Pikku lintu huomasi sen heti. Se kaiuttelikin lohdutukseksi: tshitshitshi-tytyty!… Mutta iloinen viserrys, josta kaunis, solakka nainen muulloin keksi niin paljon älyä, henkeä ja järkevyyttä, kaikui nyt suotta, mitään vaikuttamatta. Kaunis nainen meni häkin ohitse, heittämättä siihen silmäystäkään, ja kutsutti vaunut, istui niihin, ajoi pois…
Miksikä kertoisin laveammalti näiden päivien tapahtumat? Lyhyesti lausuen, velvollisuuden laiminlyönnit alkoivat seurata toisiaan! Ainoastaan poikkeuksena tapahtuu enään, että kaunis nainen puhuisi laulajan kanssa; kymmenen päivää on jo kulunut siitä kuin hän pisti sormensa sen häkkiin; sen ruumiillisen hoidon hän tykkänään laiminlyö, ja mitä henkiseen ravintoon tulee, niin koskahan hän enään on mitään soittanut pianolla tai harmoonilla?
Mutta lintunen ei ansaitse tätä kohtelua. Se on pysynyt entisenään, vielä nytkin se visertelee, hyppelee kuin ennen, mutta mikä on mennyt Teihin, kaunis solakka nainen?
Kaiken todennäköisyyden mukaan ja asianhaaroja tarkasti punnittuamme saatamme tehdä sen johtopäätöksen, että hänen eriskummainen käytöksensä lintuun nähden ehkä on likeisessä yhteydessä erään kirjeen kanssa, jonka postiljooni muutamana aamuna oli tuonut.
Se vain on varmaa, että siitä asti kuin tämä kirje saapui, kaunis, solakka nainen oli mitä erilaisimpien tunnelmien vallassa; alakuloisuus vaihtui yhtäkkiä mitä hilpeimpään iloon, joskus hän itki, toisinaan hän hermostui niin, ettei voinut pysyä alallaan, vaan syöksyi ulos, ajeli Andrássy-kadulla, kääntyi taas äkisti takaisin ja riensi kotia. Kamariinsa saapuneena hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja ryhtyi erinomaisen päättäväisesti kirjoittamaan kirjettä, jonka sitten taas yhtä monta, ainakin kymmenen eri kertaa repi rikki. Mutta tuo rikkirepiminen ei yleensä vaikuttanut häneen hyvää, hänen mielialansa kävi siitä vielä oikullisemmaksi, ärtyisämmäksi.
Ihmeellinen kirje, joka voi synnyttää semmoisen käänteen ihmisessä.
Kaunis leski ottaa sen esille monta kertaa, lukee sen alusta loppuun, kosto säteilee hänen kasvoillaan, sitten panee hän sen takaisin laatikkoonsa ja lukitsee tämän suuttuneesti.
Mitähän onkaan tuossa kirjeessä? Vastikään otti hän sen taas esiin — katselee sitä, päänsä käsivarteen nojaten, mietiskelee… Nyt voimme sen lukea.
"Korkeasti kunnioitettu rouva!
Muistatteko vielä minua, muistatteko sitä, joka kolme vuotta takaperin jätti Teidät, sitä onnetonta, joka rohkeni sanoa Teitä koketiksi, nautinnonhimoiseksi?… Kuinka katkerasti hän on saanut katua silloista jumalattomuuttaan… Hän luuli voivansa unhottaa Teidät, mutta kuukaudet ja vuodet vierivät tuottamatta lepoa hänen murtuneelle sielulleen. Ja mitä kaikkea hänen sen jälkeen on täytynyt kokea?… Punastuen, häveten lankeen jalkojenne juureen ja rukoilen: anteeksi, suokaa anteeksi aiheeton syytökseni! Kolme vuotta olen tarkkaavaisuudella seurannut elämätänne ja olen aivan masennettu… Onko vielä anteeksiantoa maailman kiittämättömimmälle olennolle, joka Teitä hautaan asti jumaloipi?