(Pienen vauvan itsetekemästä elämäkerrasta.)
Tässä lepään sangen kauniissa, sinisellä katoksella varustetussa kehdossa, kasvot huolellisesti peitettyinä.
Vasta puolitoista tuntia on kulunut siitä kuin näin päivän valon.
Ympärilläni vallitsee syvä hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin tullaan kehtoni luokse — eräs hyvä täti nostaa huivia ja näyttää minua erilaisille, minua paljoa isommille ihmisille, joitten kasvot ovat milloin parrakkaat milloin parrattomat.
Silloin täti säännöllisesti sanoo:
— Eikö ole kaunis pieni vauva?
Taikka:
— Eikö se ole soma?
Johon asianomainen hymyillen vastaa: "Kovin herttainen."
Sitten arvellaan, kenenkä muotoinen olen. Olentoni, siltä näyttää, on kokoonpantu eri henkilöiden aineksista ja itsestäni minulla ei ole mitään, sillä sen mukaan, mitä tähän asti olen kuullut, ovat silmäni mamman, otsani papan, nenäni isoisän ja suuni useampien perheen muitten jäsenten.