"Mitä teemme sitten?"
"Saamme kylliksi tekemistä huomenna. Tänä iltana voimme vaan tehdä ystävä raukallemme viimeisen palveluksen."
Yhdessä ryömimme alas jyrkkää rinnettä ja lähestyimme kuollutta, jonka ruumis mustana ja selvänä kuvastui hopealle hohtavia kiviä vasten. Tuska, joka ilmeni tässä vääristyneessä ruumiissa, oli niin ilmeinen, että minun silmäni täyttyivät kyynelillä.
"Meidän täytyy hankkia apua, Holmes. Me emme kahden voi kantaa häntä kotiin. Mutta oletko järjiltäsi?"
Huudahtaen oli hän kumartunut ruumiin yli ja hyppeli nyt sen ympärillä nauraen ja taputtaen käsiään. Oliko tämä mies todella minun vakava, umpimielinen ystäväni? Siinäkin arvoitus!
"Parta! Parta! Miehellähän on parta!" huusi hän.
"Partako?"
"Niin. Se ei ole sir Henry — se on — niin, se on todellakin minun naapurini, rangaistusvanki."
Kuumeisella kiireellä olimme kääntäneet ruumiin ja sen verta tippuva parta viittasi nyt kylmään, kirkkaaseen kuuhun päin. Ei voinut erehtyä tuosta matalasta otsasta, tuuheista kulmakarvoista ja kuopalle painuneista, eläimellisistä silmistä. Ne olivat todellakin samat kasvot, jotka olivat tuijottaneet minuun kallioon kiinnitetyn kynttilän valossa — Seldenin, murhaajan kasvot.
Samassa hetkessä oli kaikki selvää. Minä muistin, että sir Henry oli sanonut minulle antaneensa vanhat vaatteensa Barrymorelle. Tämä oli vuorostaan antanut ne Seldenille valepuvuksi pakoa varten. Saappaat, paita, lakki — kaikki oli sir Henryn. Tapaus oli sittenkin surullinen kyllä, mutta tämä mies oli kumminkin maan lakien mukaan ansainnut kuoleman. Minä ilmoitin Holmesille asian laidan ja minun sydämeni paisui kiitollisuudesta ja ilosta.