"Watson on luultavasti puhunut teille eräästä tärkeästä havainnosta, jonka olemme tehneet. Me olemme kuulleet koiran ulvovan nummella, joten voin vannoa, ettei sen olemassa olo ole vain taikauskoista luulottelua. Minulla on ollut paljon tekemistä koirien kanssa tuolla Amerikassa, niin että minä kyllä tunnen koiran ulvonnan. Jos voitte saada sille pedolle suukopan ja sitoa sen, niin tulen pitämään teitä suurimpana salapoliisina, mitä koskaan on ollut."
"Minä uskon kyllä voivani hankkia sille sekä suukopan että ketjut, jos te autatte minua."
"Minä teen kaikki, mitä tahdotte."
"Hyvä on; ja minä aion pyytää teitä tekemään sen ehdottomasti ja kysymättä minulta syitä."
"Kuten suvaitsette."
"Jos siihen suostutte, niin pidän hyvin luultavana, että tämä arvotus pian tulee ratkaistuksi. Minä en epäile —."
Hän vaikeni äkkiä ja hänen katseensa suuntautui pääni ylitse seinään. Lamppu valaisi hänen kasvojaan, jotka olivat niin jännittyneet ja liikkumattomat, että ne olisivat voineet kuulua johonkin klassilliseen, personoitua valppautta ja odotusta esittävään veistokuvaan.
"Mitä se on?" huudahdimme molemmat.
Kun hän jälleen käänsi katseensa alas, huomasin minä, että hän tukehdutti ankaran mielenliikutuksen. Piirteet hänen kasvoissaan olivat yhä hillityt, mutta silmät loistivat tyytyväisyydestä.
"Älkää hämmästykö tuntijan vilkasta ihailua", sanoi hän viitaten kädellään muotokuvasarjaan, joka täytti häntä vastapäätä olevan seinän. Watson ei tahdo myöntää, että minulla olisi taideaistia, mutta se on vaan kateutta, ja meillä on erilaiset mielipiteet. Tuo on todella erinomainen muotokuvakokoelma."