"Erittäin vaarallista — ainoa maailmassa, joka voisi turmella minun suunnitelmani. Kunpa hän vaan ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä. Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua siitä, tuleeko hän ennenkuin sumu on peittänyt polun."
Ilta oli muuten kirkas, tähdet välkkyilivät ja kiilsivät taivaalla, ja kuu valoi lempeää, häilyvää valoansa seudulle. Edessämme oli pimeä rakennus sahareunaisine kattoineen ja terävine savupiippuineen, jotka jäykästi kuvastuivat kirjavaa taivasta vasten. Keltanen valo virtasi alemmista ikkunoista laveana vyönä puutarhan läpitse nummelle. Äkkiä pimeni yksi ikkuna. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat miehet — verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa — vielä istuivat jutellen ja tupakoiden.
Joka minuutti toi tuota pumpulin kaltaista sumua, joka jo peitti puolen nummea, lähemmäs taloa. Sen ensimmäiset kevyet hattarat näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulkoaita oli jo näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry. Seisoessamme kivien välissä vyöryivät sumupilvet hiljalleen rakennuksen nurkkien ympäri ja tihenivät paksuksi kerrokseksi, jolla yläosa ja katto — kelluivat ikäänkuin joku kummallinen laiva himmeävetisellä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen ja polki jalkaa kärsimättömyydestä.
"Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu polun. Puolen tunnin päästä emme voi nähdä omaa kättämme."
"Vetäydymmekö takasin päästäksemme ylävämmälle maalle?"
"Se lienee parasta."
Sen mukaan kuin sumu vyöryi eteenpäin peräydyimme me, kunnes olimme joutuneet puolen englannin penikulman päähän rakennuksesta, ja yhä siirtyili tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri hitaasti ja vääjäämättömästi lähemmäs.
"Me emme saa mennä liian etäälle", sanoi Holmes, "sillä siinä tapauksessa voi hän tulla yllätetyksi ennenkuin on ehtinyt meidän luoksemme. Parasta on että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmaan tulee."
Nopeita askeleita kuului hiljaisuudessa. Kivien väliin painautuneina tarkastimme hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat selvemmin, ja odottamamme mies tuli esiin sumusta ikäänkuin pilvestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen päästyään kirkkaaseen, tähtien valaisemaan ilmaan. Sitten kulki hän reippaasti polkua, meni aivan läheltä meidän ohitsemme ja sitten edelleen pitkää ylännettä ylöspäin.
"St!" sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole valmis! Nyt se tulee!"