"Koko asian kulku", sanoi Holmes, "oli niinkutsutun Stapletonin kannalta yksinkertanen ja johdonmukainen, vaikka se meistä tuntui kovin sekavalta, me kun aluksi emme tienneet hänen syitään ja vain osittain saimme selkoa eri seikoista. Olen kaksi kertaa ollut tilaisuudessa keskustelemaan rouva Stapletonin kanssa, ja koko asia on minusta nyt niin täydelleen selvillä, etten huomaa siinä mitään hämärää. Kirjaimelta B löydät minun asialuettelostani muutamia muistiinpanoja tästä tapauksesta."
"Etkö tahtoisi ulkomuistista esittää minulle yleiskatsausta tapahtumain kulkuun?"
"Kyllä, kernaasti, mutta en saata mennä takaamaan sitä, etten unohda mitään. Hengen keskittymisellä nykyhetken tehtävään on ihmeellinen kyky haihduttaa muistista menneitä asioita. Mitä Baskervillen koiraan tulee, niin koetan, mikäli voin, esittää yksityisseikkojen kehitystä, ja sinä saat tehdä kysymyksiä, jos minä unohdan jotain.
"Minun tutkimukseni ovat täysin pätevästi näyttäneet tuon vanhan muotokuvan todistuksen oikeaksi, että nimittäin tuo mies oli Baskerville. Hän oli sen Rodger Baskervillen, sir Charlesin nuoremman veljen poika, joka turmeltuaan maineensa karkasi Amerikaan ja jonka sanottiin kuolleen siellä naimattomana. Hän oli kumminkin naimisissa ja hänellä oli yksi ainoa lapsi, juuri tämä mies, jolla todella on oikeus isänsä nimeen. Naituaan Beryl Garcian, erään kaunottaren Costa Ricasta, ja sitten kavallettuaan melkoisen summan yleisiä varoja, muutti hän nimensä Vandeleuriksi ja pakeni Englantiin, perustaen koulun Yorkshiren itäosaan. Tähän toimeen joutui hän siten, että hän kotimatkalla oli tehnyt tuttavuutta erään keuhkotautisen yksityisopettajan kanssa, jonka kunnollisuutta hän käytti hyväkseen saadakseen yrityksensä onnistumaan. Tämä opettaja, nimeltään Fraser, kumminkin kuoli, ja koulu, joka oli alkanut hyvin, vaipui vähitellen alaspäin kunnes joutui tykkänään huonoon maineeseen. Vandeleurit huomasivat sopivaksi muuttaa nimensä Stapletoniksi, ja sitten siirtyi tuo mies jäljellä olevine omaisuuksineen, tulevaisuuden tuumineen ja hyönteistieteen harrastuksineen eteläiseen Englantiin. British Museumista on minulle ilmotettu, että hän oli auktoriteetti alallaan, ja että nimi Vandeleur liittyy muutamaan koiperhoseen, jonka hän Yorkshiressä ollessaan ensimmäiseksi kuvaili.
"Nyt tulemme siihen jaksoon hänen elämässään, joka on vetänyt puoleensa meidän erikoisen huomiomme. Hän oli epäilemättä ottanut selville, että vain kahden miehen henki esti häntä saamasta haltuunsa suuriarvoista perintötilaa. Muuttaessaan Devonshireen olivat hänen aikeensa luultavasti vielä hyvin häilyviä, mutta hänellä oli kumminkin jo silloin pahaa mielessä, se käy siitä selville, että hän antoi vaimonsa käydä sisarestaan. Hänessä oli jo silloin syntynyt ajatus käyttää tätä syöttinänsä, vaikka hänellä ehkä ei vielä ollut selvillä, kuinka järjestäisi suunnitelmansa yksityiskohdat. Hän oli päättänyt saada haltuunsa tilan, ja sitä varten oli hän valmis käyttämään mitä välikappaletta tahansa ja antautumaan mihin vaaraan tahansa. Ensimmäinen toimenpide oli asettua asumaan niin lähelle sukutilaa kuin mahdollista, ja toinen pyrkiä sir Charles Baskervillen ja naapurien ystävyyteen.
"Sir Charles kertoi itse hänelle jutun kummituskoirasta ja valmisti siten kuolemaansa. Stapleton — kutsun häntä vielä sillä nimellä — tiesi, että vanhusta vaivasi sydänvika ja että ankara mielenliikutus voisi surmata hänet. Sen oli hän kuullut tohtori Mortimerilta. Hän oli myöskin kuullut, että sir Charles oli taikauskoinen ja että tuo vanha kauhea taru oli hänen mieleensä syvästi juurtunut. Hän oli kekseliäs mies, ja pian löysi hän keinon saattaa sir Carles pois tieltään, ilman että helposti voitaisiin saada varsinainen murhaaja ilmi.
"Kun aate siten oli löydetty, pani hän sen toimeen suurella kavaluudella. Tavallinen roisto olisi tyytynyt käyttämään mitä vihaista koiraa tahansa. Pirullisen ulkomuodon antaminen eläimelle keinotekoisesti oli nerokas keksintö. Koiran osti hän Lontoosta Ross & Manglesilta, Fulham Roadin varrelta. Se oli väkevin ja hurjin, mitä heillä oli. Pohjoisrataa pitkin toi hän sen Devonshireen ja teki pitkän vaelluksen nummen yli saadakseen sen kotiin huomiota herättämättä. Hyönteisiä etsiessään oli hän jo aikaisemmin löytänyt tien Grimpenin suon yli ja siten löytänyt eläimelle varman kätköpaikan. Sinne hän sen sitoi ja vartosi aikaa.
"Mutta tilaisuutta ei heti tullutkaan. Vanhusta ei saatu lähtemään kotoaan pimeän tultua. Useita kertoja hiipi Stapleton turhaan koirineen nummella. Näillä hänen retkillään sattui niin, että talonpojat saivat nähdä hänet, tai oikeammin hänen apurinsa, joten taru helvetinkoirasta sai uutta vauhtia. Hän oli toivonut voivansa saada vaimonsa houkuttelemaan vanhusta turmioon, mutta siinä asiassa tämä aivan odottamatta pysyikin itsenäisenä. Pakottaa ei häntä voitu siihen uhkauksilla eikä lyönneillä. Hän kieltäytyi asiaan ryhtymästä, ja jonkun aikaa oli Stapleton neuvottomana.
"Hän selvisi vaikeuksistaan kumminkin sen kautta, että sir Charles, joka oli alkanut tuntea ystävyyttä häntä kohtaan, käytti häntä välikappaleenaan onnettoman Laura Lyonsin auttamisessa. Teeskentelemällä olevansa naimaton, sai hän vaikutusvaltaa tuohon naiseen, ja antoi hänen ymmärtää aikovansa naida hänet, jos hän saisi avioeron miehestään. Hänen aikeitaan joudutti se seikka, että sir Charles tohtori Mortimerin neuvosta aikoi lähteä matkoille. Hän oli olevinaan samaa mieltä tohtorin kanssa, mutta oli samalla pakotettu ryhtymään heti toimeen, jos mieli estää uhria pääsemästä pakoon. Hän houkutteli senvuoksi rouva Laura Lyonsin kirjottamaan vanhukselle ja pyytämään yhtymystä hänen kanssaan iltaa ennen tämän matkaa Lontooseen. Viekkaalla keksinnöllä esti hän kumminkin rouva Lyonsin saapumasta sovitulle paikalle ja hankki siten itselleen tarvitsemansa tilaisuuden.
"Kun hän illalla ajoi takasin Coombe Traceysta, ehti hän töintuskin noutaa koiran, voidella sitä fosforiseoksellaan ja viedä veräjän luo, jossa hän syystä otaksui vanhuksen seisovan odottamassa. Koira hyppäsi isäntänsä yllyttämänä veräjän yli ja lähti ajamaan takaa sir Charles raukkaa, joka huutaen pakeni pitkin kuusikujaa. Mahtoi olla kamala näky tuossa peitetyssä kujassa, kun suuri, musta peto leimuavine kitoineen ja hehkuvine silmineen syöksyi uhrinsa jälkeen. Ehdittyään kujan loppupäähän kaatui vanhus maahan sydänvikansa ja kauhun tappamana. Koira oli pysytellyt tien ruohoisella reunalla sir Charlesin juostessa keskellä tietä, joten ainoastaan ihmisen jälkiä oli nähtävänä. Kun mies oli kaatunut, oli koira kyllä tullut hänen luokseen ja haistellut häntä, mutta kääntynyt takasin huomatessaan hänet kuolleeksi. Siten olivat syntyneet nuo tohtori Mortimerin näkemät jäljet. Stapleton vei koiran takasin Grimpenin suolle, ja kuolemantapaus jäi salaperäisyyteen, joka hämmensi viranomaiset, teki koko seudun levottomaksi ja lopuksi saattoi asian meidän haltuumme.