"Tuskinpa mitään, mielestäni."
"Käsiala on kumminkin huomattava."
"Mutta sehän ei ole hänen omansa."
"Ei ole kyllä. Se on jonkun naisen."
"Ei, tämän kyllä lienee joku mies kirjottanut," sanoin minä.
"Ei, nainen, ja sitäpaitsi aivan harvinainen nainen. Kun lähtee jotain asiaa ajamaan, on tärkeää tietää, että avun pyytäjä on läheisessä yhteydessä johonkin, jota hyvässä tai pahassa merkityksessä voidaan pitää poikkeusihmisenä. Tämä tapaus on jo herättänyt huomiotani. Jos olet valmis, niin lähdemme heti Wokingiin kohtaamaan tuota niin pahaan pulaan joutunutta valtio-miestä ja sitä naista, jolle hän kirjeensä sanelee."
Onneksi ehdimme Waterloohon niinsanotulle aamu-päiväjunalle. Tuskin tuntia myöhemmin olimme Wokingin havumetsäin ja kanervaisten kukkulain keskessä. Briarbrae oli erillään sijaitseva talo, jota laajat kukkaistutukset ympäröivät, ja muutamia minuutteja käveltyämme olimme ehtineet asemalta sinne. Annettuamme käyntikorttimme, pyydettiin meitä astumaan komeasti sisustettuun salonkiin, ja eräs lihavanpuoleinen mies, joka muutaman minuutin kuluttua tuli sisään, toivotti meitä sydämellisesti tervetulleiksi. Hän näytti olevan lähempänä neljää kuin kolmeakymmentä, mutta hänen poskensa olivat niin punaiset ja hänen silmänsä niin iloiset, että hän vielä näytti paksulta, vallattomalta pojalta.
"Sepä vasta oli hyvä, että te tulitte", sanoi hän ja pudisti voimakkaasti käsiämme. "Percy on kysellyt teitä koko iltapäivän. Poika raukka, hän tarttuu joka oljenkorteen! Hänen isänsä ja äitinsä pyysivät minua ottamaan teidät vastaan, sillä heistä on hyvin tuskallista mainitakaan tätä asiaa."
"Emme vielä tunne yksityisseikkoja ensinkään", sanoi Holmes. "Minä huomaan että te ette kuulu perheeseen."
Uusi tuttavamme näytti kummastuneelta, mutta silmätessään alaspäin alkoi hän nauraa.