Minä tiesin kuinka välttämätöntä ystävälleni oli saada jäädä häiriytymättömään yksinäisyyteen siksi ankaran miettimisen ajaksi, jolloin hän tutki jokaisen todistuksen tapaisenkin arvoa, rakensi erilaisia suunnitelmia, vertaili niitä toisiinsa ja otti selville, mitkä kohdat olivat tärkeitä, mitkä vähäpätöisiä. Vietin siis päivän klubissani ja vasta illalla palasin Baker Streetille. Kello oli melkein yhdeksän, kun astuin arkihuoneeseemme.
Ovea avatessani luulin ensiksi tulen päässeen irti, sillä huone oli niin täynnä savua, että lampun valo himmeni. Kun olin tullut sisään, tyyntyi levottomuuteni, sillä väkevän ja karkean tupakan pistävä savu tunki kurkkuuni ja sai minut yskimään. Savun läpitse häämötti Holmes yönuttuunsa puettuna, nojatuoliin painuneena ja musta savipiippu suussaan. Joukko paperikääröjä oli hajallaan hänen ympärillään lattialla.
"Oletko vilustunut, Watson?" sanoi hän.
"En, mutta se on tämän myrkyllisen ilman syy."
"Aivan oikein, kun sanot, niin huomaan minäkin, että se ehkä on hieman sakea."
"Sakeako? Se on sietämätön."
"Avaa sitten ikkuna, jos tahdot. Näen, että olet ollut koko päivän klubissa."
"Mutta Holmes!"
"Enkö ole oikeassa?"
"Olet kyllä, mutta kuinka —?"