"Mutta mihin sitten aiotte ryhtyä?"
"Luultavasti perustamme jonkun kaupan. Sir Charlesin jalomielisyys teki sen mahdolliseksi meille. Ja nyt saan ehkä opastaa herrat huoneisiinne?"
Vanhasta etuhuoneesta vei kahdet portaat nelikulmaiselle, rintanojan ympäröimälle parvelle, ja siitä kulki läpi koko talon kaksi käytävää, joista päästiin makuuhuoneisiin. Minun huoneeni oli samassa käytävässä kuin sir Henryn ja melkein sen vieressä. Nämä huoneet tuntuivat paljoa uudenaikaisemmilta kuin talon keskiosa, ja iloiset tapetit sekä lukuisat kynttilät poistivat jossain määrin sen synkän vaikutuksen, jonka alussa olimme saaneet.
Mutta ruokasali, johon vei ovi etuhuoneesta, oli oikea synkkyyden pesäpaikka. Se oli pitkä huone, ja yksi porras erotti siinä toisistaan isäntäväen osaston ja sen, jossa palvelijakunta aterioi.
Toisessa päässä oli soittolava. Päittemme päällä oli ristiin asetettu tummia palkkeja, ja niiden yläpuolella kohosi savuinen katto. Leiskuvien tulisoihtujen valaisemana ja kajahdellen siitä iloisuudesta, joka ennen vallitsi juhlaseurassa, saattoi huone olla toisen näköinen, mutta nyt, kahden mustapukuisen herran istuessa siinä valopiirissä, jonka varjostimella varustettu lamppu loi, aleni ääni ja mieli masentui. Himmeä rivi esi-isiä kaikenlaisissa puvuissa, kuningatar Elisabetin aikuisesta ritariasusta holhojahallituksen pukinnahkaan saakka, tuijotti meihin lannistaen meidät äänettömyytensä kaunopuheisuudella. Monta sanaa emme puhuneet, ja ainakin minä olin iloinen päästessämme lopuksi ajanmukaiseen biljardihuoneeseen tupakoimaan.
"Tämä paikka ei todellakaan ole hauska", sanoi sir Henry. "Otaksun että siihen voi tottua, mutta vielä en ole sopusoinnussa sen kanssa. Minua ei kummastuta, jos setäni tulikin hieman hermostuneeksi asuessaan yksin tällaisessa talossa. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme varhain levolle tänä iltana, toivoen että kaikki näyttää iloisemmalta huomenna."
Ennenkuin menin vuoteeseeni, vedin uutimet syrjään ja katselin ulos akkunasta, joka avautui sisäänkäytävän edessä olevalle ruohokentälle päin. Sen toisella puolen näkyi pari puuryhmää valittaen kiemurtelevan yltyvän myrskyn käsissä. Puolikuu pilkisti esiin kiitävien pilvien railoista. Sen kylmässä valossa näin puiden takaa muutamia repeytyneitä kallioselänteitä ja surullisen näköisen nummen pitkän, matalan kaaren. Vedin uutimet kiinni ja tunsin tämän viimeisen vaikutuksen olevan sopusoinnussa edellisten kanssa.
Viimeinen se kumminkaan ei ollut. Olin tosin väsynyt mutta täysin hereillä ja kääntyilin levottomasti vuoteessani. Jossakin etäisyydessä ilmoitti kimeä kello tuntien joka neljänneksen, mutta muuten vallitsi aavemainen äänettömyys koko talossa. Mutta äkkiä osui korvaani keskellä yötä selvä, vihlova ja helposti tunnettava ääni. Kuulin naisen tukahdettuja nyyhkytyksiä ja sitten katkeran surun vastustamattoman purkauksen. Nousin istumaan vuoteessani ja kuuntelin. Ääni ei tullut kaukaa ja aivan varmaan rakennuksen sisäpuolelta. Puolen tunnin ajan odotin ankarassa jännityksessä kuulevani lisää, mutta en enää kuullutkaan muuta kuin kellon lyönnit ja köynnöskasvien kahinan seinää vasten.
SEITSEMÄS LUKU.
Stapletonin sisarukset Merripit Housessa.