"Vai niin, tuletteko mukaan, Watson?" sanoi hän omituisesti katsahtaen minuun.
"Se riippuu siitä, aiotteko nummelle päin", sanoin minä.
"Niin aion."
"Siinä tapauksessa tiedätte minun saamani ohjeet. En tahdo näyttää tunkeilevalta, mutta te kuulitte kuinka vakavasti Holmes kielsi minua teistä eroamasta ja varsinkin antamasta teidän yksin mennä nummelle."
Sir Henry laski hymyillen kätensä olalleni.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "Holmes ei voinut edellyttää eräitä seikkoja, jotka ovat tapahtuneet minulle tänne tultuani. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minä uskon varmaan, että kaikista vähimmin tahtoisitte olla minulle vaivaksi. Minun täytyy nyt mennä yksin."
Olin todellakin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoisin tai tekisin, ja ennenkuin olin ehtinyt päättää, oli hän ottanut keppinsä ja mennyt.
Mutta kun olin asiaa tuuminut, alkoi omatuntoni ankarasti soimata minua siitä, että millään syyllä olin laskenut hänet näkyvistäni. Minä kuvittelin miltä tuntuisi, jos minun täytyisi palata sinun luoksesi kertomaan, että joku onnettomuus oli tapahtunut sen vuoksi, että olin poikennut sinun määräyksistäsi. Arvelin mahdolliseksi vielä saavuttaa hänet, ja niin lähdin heti kulkemaan sille suunnalle, jossa Merripit House sijaitsee.
Kiiruhdin eteenpäin kaikin voimin näkemättä vilahdustakaan sir Henrystä, ennenkuin tulin sille paikalle, missä nummelle vievä polku eroaa maantiestä. Peläten sittenkin kulkeneeni harhaan, nousin eräälle kummulle, josta saatoin nähdä läheisen seudun yli — samalle kummulle, jonka toisessa kyljessä kivilouhimo on. Silloin hänet heti huomasin. Hän näkyi polulla, noin neljännes penikulman päässä minusta, ja hänen rinnallaan näin naisen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin neiti Stapleton. Aivan selvään näkyi, että heidän välillään oli jo tapahtunut selitys, ja että he olivat sopineet kohtaavansa täällä. He kulkivat hitaasti eteenpäin keskusteluunsa syventyneinä ja minä huomasin tytön tekevän pieniä vilkkaita liikkeitä käsillään, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa sanoilleen, samalla kun sir Henry kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja pari kertaa pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän kokonaan toista mieltä. Minä seisoin paikallani kivien välissä tietämättä oikein, mitä tekisin. Mennä heidän jälkeensä ja keskeyttää heidän tuttavallinen keskustelunsa oli vasten tavallisia ihmistapoja, ja kumminkin oli selvä velvollisuuteni olla laskematta häntä hetkeksikään näkyvistä. Ei juuri ollut hauska vakoilla ystäväänsä, mutta eihän minulle todellakaan ollut mahdollista tehdä muuta, kuin tarkata häntä kummulta ja rauhoittaa omaatuntoani sillä, että myöhemmin tunnustaisin hänelle tekoni. Tosin kyllä olin liian kaukana voidakseni auttaa, jos joku vaara äkkiä olisi häntä uhannut, mutta lienet kumminkin yhtä mieltä minun kanssani siitä, että asemani oli jokseenkin tukala ja että en voinut muuta?
Ystävämme sir Henry ja tuo nuori nainen olivat pysähtyneet polulle ja seisoivat keskusteluunsa syventyneinä, kun äkkiä keksin, etten ollutkaan heidän kohtauksensa ainoa näkijä. Minä huomasin jotain viheriää liehuvan ilmassa ja seuraavassa hetkessä näin, että tätä liehuvaa esinettä kantoi kepin päässä muuan mies, joka kulki eteenpäin epätasaisella maalla. Se oli Stapleton hyönteishaavineen. Hän oli rakastavaisia paljoa lähempänä kuin minä ja näytti kulkevan heihin päin. Samassa veti sir Henry nuoren naisen luokseen. Hän oli pannut kätensä tytön vyötäisille, ja tämä käänsi pois kasvonsa ja näytti pyrkivän irralleen. Sir Henry vei päätään lähelle hänen kasvojaan ja hän nosti torjuen kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä tempautuivat he erilleen toisistaan ja kääntyivät äkkiä ympäri. Stapleton sai tämän aikaan. Hän tuli kovaa vauhtia juosten heitä kohden. Hän teki liikkeitä käsillään ja melkein hyppeli kiihtymyksestä, kun oli ehtinyt heidän luokseen. En luonnollisesti voinut tietää, mitä tämä merkitsi, mutta minusta näytti siltä, että Stapleton kiivaasti moitti sir Henryä, joka puolestaan koetti selittää asiaa ja tulistui yhä enemmän, kun tuo toinen ei tahtonut häntä kuunnella. Tyttö seisoi ylväänä ja äänettömänä vieressä. Lopuksi käännähti Stapleton ympäri ja viittasi käskevästi sisarelleen, joka katsahdettuaan epäröivästi sir Henryyn poistui veljensä seurassa. Luonnontutkijan suuttuneet eleet osottivat, että hän oli tyytymätön myöskin sisareensa. Sir Henry seisoi hetken heidän jälkeensä katsellen ja lähti sitten pää kumarassa ja huomattavasti masentuneena palaamaan samaa tietä kuin oli tullut.