Sellainen oli siis selitys noille hiipiville yöllisille vaelluksille ja akkunasta annetuille valomerkeille. Sekä sir Henry että minä tuijotimme molemmat hämmästyneinä rouva Barrymoreen. Oliko mahdollista, että tämä jäykkä ja kunnianarvoisa henkilö oli samaa sukua kuin yksi maan kuuluisimmista rikoksentekijöistä?
"Niin sir, minun oma nimeni on Selden, ja hän on minun nuorempi veljeni. Me hemmottelimme häntä poikana ja annoimme hänen kaikessa saada tahtonsa täytetyksi, kunnes hän tuli siihen luuloon, että maailma oli hänen huviaan varten olemassa ja että hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Sitten joutui hän huonoon seuraan, ja perkele sai hänet valtaansa, niin että äitimme suri itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä, ja meidän nimemme tahrattiin lokaan. Pian joutui hän rikoksesta toiseen, hän vajosi yhä alemmas, ja ainoastaan Jumalan armo pelasti hänet mestauslavalta. Minun mielessäni pysyi hän kumminkin aina samana kiharatukkaisena poikana, jota olin hoitanut ja jonka kanssa olin leikkinyt, niinkuin vanhempien sisarten tapa on. Senvuoksi hän karkasi vankilasta. Hän tiesi, että minä olin täällä, ja että me emme voisi kieltäytyä häntä auttamasta. Kun hän eräänä yönä oli paennut tänne vahtimiehet kintereillänsä, niin mitä meidän oli tekeminen? Me laskimme hänet sisään, annoimme hänelle ruokaa ja hoidimme häntä. Sitten te, sir, palasitte kotiin Amerikasta, ja mieheni oli sitä mieltä, että veliraukkani oli paremmassa turvassa nummella kuin missään muualla, kunnes etsimiset olivat lakanneet. Mutta joka toisena yönä otimme me, asettamalla kynttilän ikkunaan, selville oliko hän vielä täällä, ja jos merkkiin vastattiin, vei mieheni hänelle lihaa ja leipää. Joka päivä toivoimme, että hän olisi lähtenyt pois, mutta niin kauan kun hän oli läheisyydessä, emme voineet häntä hylätä. Näin on asia, niin totta kuin minä olen kristitty ihminen, ja jos ketään, niin ei ainakaan minun miestäni ole moitittava, vaan minua, sillä minun tähteni on hän tehnyt minkä teki."
Rouva Barrymore puhui sellaisella vakavuudella ja selvyydellä, ettei voinut olla uskomatta hänen sanojaan.
"Onko se totta, Barrymore?"
"On, sir Henry, joka sana on tosi."
"En siinä tapauksessa voi moittia teitä siitä, että te olette auttanut vaimoanne. Unohtakaa sanani! Menkää nyt molemmat huoneeseenne, huomenna puhumme asiasta enemmän."
Heidän mentyään katselimme taaskin ikkunasta. Sir Henry oli avannut sen, ja kylmä yötuuli tuntui kasvoillamme. Kaukana etäisyydessä kiilsi vielä tuo pieni keltainen liekki.
"Hänen rohkeutensa on käsittämätön", sanoi sir Henry.
"Ehkä sille on valittu sellainen paikka, että sen voi nähdä ainoastaan täältä."
"Se on luultavaa. Kaukanako luulette sen olevan?"