"Ja sieltä tuli äänikin. Sanokaa minulle suoraan, Watson, eikö se teidänkin mielestänne tuntunut koiran ulvonnalta? Enhän minä toki ole lapsikaan. Teidän ei tarvitse pelätä sanoa minulle totuutta."
"Minä olin Stapletonin seurassa, kuullessani sitä viimeksi. Hän sanoi, että se hyvin saattoi olla erään sangen harvinaisen linnun huuto."
"Ei, ei, se oli varmasti koira. Onko mahdollista, että noissa tarinoissa voi olla perää? Onko ajateltavissa, että minua todella uhkaa joku vaara niin hämärältä taholta? Ettehän sitä saattane uskoa, Watson?"
"En, en."
"Ja kumminkin oli kokonaan toista nauraa sille Lontoossa, kuin seisoa täällä pimeässä kuunnellen tuollaista kirkunaa. Ja sitten sedän muisto! Olihan maassa lähellä sitä paikkaa, jossa hän makasi, näkynyt koiran jälkiä. Kaikki soveltuu niin ihmeellisesti yhteen. En oikeastaan luule olevani pelkuri, mutta tuo ääni sai vereni hyytymään. Tunnustelkaa kättäni."
Se oli kylmä kuin marmori.
"Huomenna olette kyllä entisellänne."
"En, minä en luule voivani vapautua tuosta ulvonnasta. Mitä neuvotte minua tekemään?"
"Käännymmekö takaisin?"
"Emme hiidessä. Me olemme lähteneet ottamaan kiinni tuota miestä. Me ajamme takaa vankia, ja on hyvin luultavaa, että joku pimeyden henki ajaa takaa meitä. Eteenpäin vaan! Emme luovu aikeestamme, vaikka helvetti olisi laskenut irralleen kaikki koiransa ja lähettänyt ne nummelle."