"Tahdotko panna hatun päähäsi, John, ja seurata minua pienelle kävelymatkalle?"
Minä huomasin helposti että sisareni oli tunteissaan.
"Mitä on tekeillä", kysäsin minä levottomana. "Eihän vanha linna liene syttynyt palamaan? Sinä näytät niin vakavalta että kenties Wigtown on liekkien vallassa."
"Ei, niin huonosti eivät asiat ole", vastasi hän hymyillen. "Mutta tule nyt, Jack, mukaani. Minulla on jotakin sinulle näytettävää."
Minä olin aina pidättäytynyt kertomasta sisarelleni mitään huolestuttavaa, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä millä mielenkiinnolla minä olin seurannut naapureitamme. Hänen toivomustaan täyttääkseni otin hattuni ja seurasin häntä pimeään. Hän kävi minun edelläni pientä polkua, joka vei ahon poikki ja pian me tulimme ylänteelle, josta näimme linnan. Sitä eivät enää varjostaneet sen ympärille istutetut hongat.
"Näetkö?" kysyi sisareni ja pysähtyi.
Cloomber oli mäen alapuolella räikeästi valaistuna. Alikerroksessa näkyi tulitus ikkunaluukkujen raoista, mutta kaikkien ylempien kerrosten ikkunoista aina tornin huippuun asti loisti räikeä valo, joka oli niin huikaiseva että minä alussa luulin huoneen palavan. Mutta sitten huomasin loistavan tulituksen syntyvän siitä että lamppuja oli järjestelmällisesti sijoitettu joka paikkaan yltäympäri koko rakennuksen.
Tuntui omituiselta ajatella että useimmat näistä räikeästi valaistuista huoneista olivat asumattomia ja että muutamat niistä vielä olivat kalustamattomia. Emme nähneet suuressa rakennuksessa ainoatakaan ihmisolentoa — ainoastaan kirkkaan, kellertävän valon, joka virtasi ikkunoista. Minä seisoin syvämietteisenä katsellen näkymöä, kun kuulin nyyhkytystä vierestäni.
"Mikä sinua vaivaa rakas Ester", sanoin minä ja käännyin sisareeni.
"Minä tunnen niin kauheasti pelkääväni. Oi John. John, auta minua kotia! Minä pelkään."