Meistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa, oli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata englantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala punaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja monine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty. Asuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttä, jolla kasvoi myrskyn pahoin raasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa oli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät talonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä, kellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin muihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää purppuranväriseltä.
Tällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea useampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen kolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella äänellään.
Kun oli tultu Branksomen ohi, ei näkynyt muuta ihmistyön merkkiä kuin korkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutui ikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien ympäröimänä.
Tuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman matkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen kauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne tulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt kalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut, että kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa linjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.
Tähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja minut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset saadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet uteliasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli jättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me käytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehdä kiertomatkan maatilan ympäri. Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla hilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista elämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin sattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset tapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.
Minulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä ja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni mukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli vaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä jälcllä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut veneen kokalle, voidakseni paremmin sitä silmällä rantaa, merta ja taivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni takinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.
"Katso, John". puhkesi hän sanomaan, "tuolla Cloomberin tornissa on valo!"
Minä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa. Minä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja sitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä leimusi se hetken aikaa ja loisti viimein kahdesta melkoisesti alempana olevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän selvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin portaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.
"Kuka, kaikessa maailmassa se olisi!" huudahdin minä. "Ehkä siellä on
Branksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa."
Sisareni pudisti päätään. "Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa portista sisälle", sanoi hän. "Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen hallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin uteliaita kuin Branksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi tunkeutua huoneeseen."