Samassa silmänräpäyksessä katosi raukeus, joka oli painanut minun jäseniäni. Minä hypähdin vuoteeltani ja katselin ulos telttiaukosta. Vartijasotamies seisoi muutaman askelen päässä minusta, pyssyynsä nojautuen.
"Mitä sinä kurja mies ajattelet, kun sallit ihmisten sillä tavalla häiritä minua?" sanoin minä hindustaninkielellä.
"Onko sahibia häiritty?" kysyi hän.
"Juuri nyt. Pari sekuntia sitten. Sinun on täytynyt nähdä hänen menevän ulos minun teltistäni."
"Sahib varmaankin erehtyy", vastasi mies kunnioitusta osottavalla mutta vakavalla äänellä. "Minä olen ollut tässä lunnin ajan, eikä ainoakaan ihminen ole mennyt ulos teltistä."
Hämmästyneenä ja tyytymättömänä istuin minä vuoteeni viereen ja tuumailin että kaikki olisikin vaan harhanäkyä, joka oli syntynyt heikkohermoisuuteen asti kiihoittuneesta tilastani edellisenä päivänä. Silloin tapahtui uusi ihme. Juuri pääni kohdalta kuului kirpeän sointuva ääni. Minä katsoin ylös, mutta en huomannut mitään. Minä tarkastin huolellisesti koko teltin, mutta keksimättä tuon omituisen äänen syytä.
Viimein heittäydyin minä rutiväsyneenä vuoteelle ja nukuin melkein heti.
Aamulla herättyäni olin taipuisa uskomaan että yön tapahtumat olivat ainoastaan esiintyneet minun mielikuvituksissani, mutta tuskin olin ehtinyt nousemaan vuoteeltani, kun sama ihmeellinen ääni taas tapasi korvaani. Minä en voi käsittää, mikä se on ja mistä se tulee. Onko tämä se varoittava kello, josta mies puhui? Olen koettanut muistaa ja kirjoittaa kaikki mitä hau sanoi, mutta pelkään unohtaneeni useamman seikan. Mikä on oleva tämän ihmeellisen historian loppu? En ole sanonut mitään Elliotille ja Chamberlainille. He väittävät, että minä näytän sairaalta ja kurjalta.
Samana ihana. — Olen ollut tilaisuudessa puhumaan tykkimies Rufus
Smithin kanssa. Hän on nähnyt saman näyn ja myös kuullut saman äänen.
Mitä tämä kaikki merkitsee?
Lokak. 10 p. (neljä päivää myöhemmin.) — "Jumala auttakoon meitä!"