"Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä", sanoin. "Minä vain tiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni."
En tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa kuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme muutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa.
"Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä", sanoi seuralaiseni. "Minä luulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä kiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon teille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista miestä."
Vastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista miestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja seuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä.
"Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan tavallista meidän päivinämme", sanoi hän. "Hän on muuan niitä, jotka vallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä voimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että Ranskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia välttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan päällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli varsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä, vaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac pysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta, kiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden veljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli tuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin uhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit ihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan varma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi."
Seuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt ymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen tehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan kauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja sitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen.
"Niin", sanoi hän, "minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt ampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin vain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin keitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on."
Me olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut jalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut rannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen pimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja reippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja viluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin päiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja huumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään aavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt välinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain yösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin.
En tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja herännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten heräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka kuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran selvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea syvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka laitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan ympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi, kunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja tunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli muutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs.
"Näettekö tulta takananne?" kysyi hän minulta.