Minä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle, vaan en mitään voinut huomata.
"No, se on hyvä", sanoi hän. "Menkää te ensin, minä tulen sitten jälestä."
Sillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään vanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin häneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme valkeassa seinässä.
"Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi", sanoi hän.
Minua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut vie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa johonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta, äänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta.
"Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin", sanoi seuralaiseni. "Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei ollenkaan."
"Olen vallassanne."
"Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä."
Minä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata nelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat varjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti lehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan sisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän siellä ryömi.
"Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka", sanoi hän. "Silloin tulee tilavampi ja me voimme ottaa tulta."