Käytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät koskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja taipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani jonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen edessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että olemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä ja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan valoliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset kasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat kuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti vaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa.
Minä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti johtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin seisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän laitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me seisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se oli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän saakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä käytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla kädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten suurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja sulkivat nyt tien.
"Kuulkaas", sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, "oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?"
"En milloinkaan."
"Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina aikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin hyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat."
"Minne tämä käytävä johtaa?" kysyin.
"Tänne", vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli lujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa rautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut nähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen saranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi minut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä samallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla.
Olin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan nyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja ihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli tullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin seikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät, rautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa; vaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni kovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä, vilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa silloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän piti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme.
Me olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen toisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla varustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me kulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme nousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin pieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin.
"Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä", sanoi hän.