"Te olette eno Bernac!" änkytin kuin tyhmyri. "Vaan minkä vuoksi ette sitä sanonut minulle?"
"Minulla ei ollut mitään syytä olla käyttämättä tilaisuutta esteettä tarkastaakseni, millainen sisareni pojasta oli tullut englantilaisen kasvatuksen saatuaan. Minun olisi sitä paitsi ollut vaikeampi sinun ystävänäsi esiintyä, jos toverini olisivat saaneet aihetta uskomaan, että minulla oli joitakin persoonallisia seikkoja sinun puollustamiseksesi. Vaan suo nyt minun lausua sinut sydämmellisesti tervetulleeksi Ranskaan ja ikävän mieleni siitä, että vastaanotto oli niin epäystävällinen. Minä olen varma siitä, että Sibylle on auttava minua kaikin tavoin sen korvaamiseksi."
Minä katselin ympärilleni ja vähitellen aloin tuta suuren huoneen vaakunoineen ja hirvenpäineen, joita oli seinällä. Ja tämän näköalan akkunasta puistoon ja sen takana aukeavalle merelle olin varmaan ennen nähnyt. Oli siis aivan totta, että olin omassa linnassamme Grosboisissa, ja tämä inhoittava vanha mies nuuskanruskeassa puvussa, tämä kavala juontenkutoja, jolla naama oli kuin pääkallolla, oli se mies, jota isäni olin kuullut usein sadattelevan, mies, joka oli hänet karkottanut maatilaltaan ja itse anastanut sen. Vaan en kuitenkaan voinut unohuttaa, että hän saattaen itsensä vaaraan oli pelastanut minut eilen illalla, ja minä taas tunsin huojuvani kiitollisuuden ja vastenmielisyyden välillä.
Me olimme istuneet pöytään, ja syödessämme vasta ilmestynyt enoni selitti minulle kaikkea, mitä en vielä ymmärtänyt.
"Samassa silmänräpäyksessä kun sinut näin, aavistin, että se olet sinä", sanoi hän. "Muistan hyvin isäsi, kun hän oli nuori ritari, ja sinä olet hänen elävä kuvansa, vaikka voinkin sanoa, että jos on jotakin eroa, niin se on sinun eduksesi. Ja kuitenkin hänellä oli maineena, että hän oli kaunein mies Rouenin ja meren välillä. Sinun tulee muistaa, että minä odotin sinua, ja että ei ole niinkään monta sinun ikäistäsi ylimystä harhailemassa täällä rannikolla. Minua kummastutti, että sinä et eilen illalla tuntenut, missä olet. Oletko koskaan kuullut puhuttavan salakäytävästä Grosboisissa?"
Minä hämärästi muistin, että olin lapsena kuullut puhuttavan tästä maan-alaisesta käytävästä, vaan että katto oli luhistunut alas, jonka vuoksi sitä ei voitu käyttää.
"Aivan oikein", sanoi enoni. "Kun linna tuli minun haltuuni, oli ensimmäisiä tehtäviäni puhkaista uusi käytävä sen toiseen päähän, sillä arvelin, että siitä voi olla hyötyä näinä rauhattomina aikoina; jos se olisi ollut kunnossa, niin se melkoisesti olisi auttanut vanhempaisi pakoa."
Hänen puheensa johti muistiini kaikki, mitä olin kuullut ja mitä voin muistaa näiltä kauheilta ajoilta, jolloin meitä, tämän maatilan omistajia, ajettiin kuin susia, ja ulvova pyöveli seurasi meitä rantasillalle saakka uhaten nyrkeillään ja kivillä. Minä muistin myöskin, että tämä mies juuri oli kaatanut öljyä tuleen ja perustanut rikkautensa meidän raunioille. Kun silmäsin häneen toiselle puolen pöytää, niin näin, että hänen terävät harmajat silmänsä olivat kiinnitetyt minuun, ja minä ymmärsin, että hän luki ajatukseni.
"Me saamme unohuttaa entiset", sanoi hän. "Ne ovat vanhojen polvien riitoja; Sibylle ja sinä edustatte uutta polvea."
Serkkuni ei ollut sanonut sanaakaan eipä edes välittänyt läsnäolostani, vaan kun nyt nimemme asetettiin näin vierekkäin, niin hän katseli minua yhtä vihasesti kuin olin huomannut hänen heti alustakin tekevän.