"No, Sibylle", sanoi hänen isänsä, "sinä voit vakuuttaa Louis serkullesi, että sinusta nähden ei ole mitään sukuriitaa."
"Meidän on helppo puhua sillä tavoin, isä", vastasi hän. "Se ei ole sinun kuvasi, joka riippuu salin seinällä eikä ne sinun vaakunoitasi, jotka riippuvat täällä. Me omistamme linnan ja maatilan, vaan de Lavalin perheen jäsenen asiana on sanoa meille, tyytyykö hän tähän."
Hänen tummat, vihaset silmänsä olivat kiinnitettyinä minuun, kun hän odotti minun vastaustani, vaan hänen isänsä ehätti sanomaan:
"Sinä et tervehdi juuri ystävällisellä tavalla serkkuasi", sanoi isänsä terävästi. "Asiain kulku on ollut sellainen, että Louisin perintö on joutunut meille, vaan meidän asiamme ei ole muistuttaa häntä tästä seikasta."
"Hän ei tarvitse mitään muistutuksia", sanoi tyttö.
"Te teette minulle väärin", lausuin minä, sillä tytön viha ja halveksuminen suututti minua. "Totta on, että minä en voi unhottaa, että tämä linna ja tämä maa on ollut esi-isäini omaisuutta — olisinhan aika rahjus, jos voisin sen unohtaa — vaan jos te luulette, että minä sen vuoksi mielessäni haudon jotakin katkeruutta, niin te erehdytte. Minä puolestani en halua mitään muuta kuin että saan raivata oman tieni miekallani."
"Eikä koskaan ole ollut aikaa, jolloin se olisi voinut tapahtua helpommin ja loistavammin kuin nyt tähän aikaan", huudahti enoni. "Nyt on suuria asioita tekeillä, ja jos sinä olet keisarin hovissa, niin olet niiden ahjossa. Mikäli minä ymmärrän, niin haluat palvella häntä?"
"Tahdon palvella maatani."
"Sinä palvelet maatasi palvelemalla keisaria, sillä ilman häntä joutuu maa sekasortoon."
"Kaikesta päättäen, mitä olen kuullut, se ei ole niinkään helppo asia", sanoi serkkuni. "Minä luulen, että teillä olisi ollut paljo mukavampi olo Englannissa — ja siellä olisitte myöskin ollut paremmassa turvassa."