"Niin", sanoi hän, "niitä on sellaisia, jotka sanovat häntä anastajaksi ja toivovat hänelle kaikkea pahaa, vaan minä puolestani en vielä ole kuullut hänen sanoneen tai tehneen mitään, joka ei olisi ollut suurta ja jaloa. Vaan minä olin luullut, että te, serkku Louis, olisitte piintynyt englantilainen, ja tulisitte tänne taskut täynnä Pittin kultia ja sydän täynnä petosta".
"Englantilaiset ovat minua aina kohdelleet vieraanvaraisuudella", vastasin hänelle, "vaan sydämeni on aina ollut ranskalainen".
"Vaan isänne taisteli meitä vastaan Quiberonin luona."
"Antaa kunkin sukupolven sopia omat riitansa, siitä olen aivan samaa mieltä kuin teidän isänne", sanoin minä.
"Älkää arvostelko isääni hänen sanainsa, vaan hänen tekojensa mukaan", puhkesi hän sanomaan. "Hän surmasi äitini. Minä en sano sillä, että hän pisti puukon kurkkuun, vaan hän kylmällä julmuudellaan pakahdutti hänen hellän sydämensä. Nyt te jo ehkä alatte ymmärtää, minkä vuoksi minä voin hänestä puhua tällä tavoin."
Minä näin monien vuosien katkerat vihat, jotka hän oli kätkenyt syvälle sieluunsa, äkkiä leimahtavan nyt puniksi hänen poskilleen ja salamoiksi hänen kauniisiin silmiinsä. Minä ymmärsin sillä hetkellä, että tässä kookkaassa, sirossa ruumiissa oli kumoamatonta voimaa.
"Te varmaan ajattelette, serkku Louis, että minä olen varsin puhelias, kun minä en ole teitä tuntenut vielä kuin muutaman tunnin", sanoi hän.
"Kenelle sitten puhuisitte, kun ette omalle sukulaisellenne?"
"Se on totta, vaan en olisi koskaan uskonut, että joudun niin tuttavalliselle kannalle teidän kanssanne. Minä tuskalla ja surulla odotin teidän tuloanne. Minä ehkä osotinkin jonkun verran tunteitani, kun isä toi teidät sisälle."
"Niin teitte", vastasin minä. "Minua pelotti, että en ollut teille tervetullut."